Tämä kirja on aiottu etupäässä alkeisopistojen pojille, jotka ovat noin yhdeksän-kolmentoista vuoden iässä. Sille voisi antaa myös nimen: Lukuvuoden historia, jonka eräs italialaisen valtionkoulun kolmannen luokan oppilas on kirjoittanut. Kun sanon: eräs kolmannen luokan oppilas, en siltä tahdo väittää, että hän olisi sen kirjoittanut juuri niin kuin se on painettu. Hän kirjoitteli kykynsä mukaan vihkoon mitä oli koulussa ja sen ulkopuolella nähnyt, kuullut ja ajatellut, ja hänen isänsä korjasi vuoden lopussa nämä muistiinpanot koettaen mikäli mahdollista säilyttää pojan sanoja ja ajatuksenjuoksua. Kun poika kolme vuotta myöhemmin kävi kymnaasissa, luki hän vihon uudestaan ja lisäsi siihen vielä mitä muistissa oli säilynyt henkilöistä ja asioista. Lukekaa tätä kirjaa, rakkaat lapset! Minä toivon teidän saavan siitä sekä hupia että hyötyä.
ENSIMMÄINEN KOULUPÄIVÄ.
Maanantaina lokakuun 17 p:nä.
Tänään on ensimmäinen koulupäivä.
Kuin unennäkö kului kolmikuukautinen loma-aika maalla. Äitini saattoi minut tänä aamuna Barettin osastoon kirjoituttaakseen minut kolmanteen alkeisluokkaan; minä muistelin hauskaa kesäelämää ja kuljin allapäin.
Kaikki kadut vilisivät poikia. Molemmissa kirjakaupoissa tunkeili isiä ja äitejä, jotka ostivat koululaukkuja, paperia ja vihkoja, ja koulun ulkopuolelle kokoontui niin paljon väkeä, että poliisilla ja koulun vahtimestarilla oli täysi työ pitäessään sisäänkäytävää auki. Astuessani ovesta sisään taputti joku minua olkapäälle. Se oli toisen luokan opettajani, iloinen, punatukkainen mies, joka sanoi:
"Nyt olemme siis ainaiseksi erotetut, Henrik."
Minä tiesin sen kyllä, ja kuitenkin nuo sanat koskivat minuun.
Tuskin pääsimme kulkemaan. Eteinen ja portaat olivat täynnä herroja, rouvia, kansannaisia, käsityöläisiä, upseereja, isoäitejä ja palvelijoita, kukin taluttaen toisella kädellä poikasta ja pitäen toisessa todistusta, ja niin ne porisivat, että tuntui siltä, kuin olisi oltu markkinatorilla. Minä katselin ilolla alakerroksen tuttua eteistä, jota nyt kolme vuotta joka päivä olin kulkenut ja jossa oli ovet seitsemään luokkahuoneeseen. Siellä oli tungosta. Naisopettajat kulkivat edestakaisin. Opettajattareni ensi luokan ajoilta tervehti minua ovessaan seisoen ja sanoi: "Henrik, tänä vuonna sinä joudut yläkerrokseen. En saa edes nähdä sinun käyvän tästä ohi!" Ja hän silmäili minua sangen surullisesti.
Koulun johtajaa ympäröivät levottomat äidit, sillä koulussa ei ollut enää tilaa heidän lapsilleen. Minusta tuntui siltä, kuin johtajan parta olisi viime vuodesta käynyt valkeammaksi.