Votini oli hienosti puettu, liian hienosti. Hänellä oli ompeluksilla kirjaillut saappaat hienosta nahasta, takki rihmoilla ja silkkitupsuilla koristettu, valkoinen huopahattu ja kello. Ja voi kuinka hän rehenteli! Mutta tällä kertaa hänen kävi nolosti. Kun me olimme kulkeneet kappaleen matkaa puu-istutuksilla reunustettua tietä, ja Votinin isä, joka astui hitaasti, oli jäänyt kauas jälkeemme, istuuduimme kiviselle penkille. Siinä oli ennestään köyhästi puettu poika, joka istui miettiväisenä, pää kumarassa.
Eräs mies, nähtävästi hänen isänsä, astuskeli edestakaisin puiden alla ja luki sanomalehteä. Votini asettui vieraan pojan ja minun väliini. Yht'äkkiä johtui hänelle mieleen hieno pukunsa, ja nyt hän tahtoi herättää naapurinsa ihmettelyä ja kateutta.
Hän kohotti jalkaansa ja sanoi minulle: "Oletko jo nähnyt uusia upseerisaappaitani?" Hän sanoi sen vain näyttääksensä niitä tuolle toiselle. Mutta tämä ei ollut tietävinäänkään.
Sitten hän laski alas jalkansa, mutta rupesi sen sijaan näyttämään minulle silkkitupsujaan ja selitteli, vilkaisten poikaan päin, etteivät nämä tupsut olleet oikein hänen mieleensä, vaan että hän tahtoi vaihtaa ne hopeanappeihin. Mutta poika ei katsellut tupsujakaan. Sitten Votini käänteli etusormensa päässä kaunista, valkoista hattuaan. Mutta poikanen — näytti siltä kuin hän olisi tehnyt sen tahallaan — ei edes vilkaissut sinnepäinkään.
Votinia jo suututti. Hän otti esiin kellonsa, avasi sen kuoren ja antoi minun katsella rattaita. Mutta tuo toinen vain ei kääntänyt päätään. "Onko se kullattua hopeata?" kysyin minä. "Ei suinkaan", hän vastasi. "Se on kultaa." "Mutta ei se ole kauttaaltaan", intin minä; "kyllä siinä on hopeatakin".
"Vai ei", hän vastasi ja pakottaaksensa poikaa katsomaan hän piti kelloa hänen kasvojensa edessä ja virkkoi: "No sanopa sinä, eikö ole kultaa?"
Poika vastasi kuivasti: "En minä tiedä."
"Kas, kas", huusi Votini raivostuneena, "mikä ylpeys!"
Juuri hänen tätä sanoessaan tuli hänen isänsä kävellen ja kuuli kaikki. Hän loi tiukan katseen vieraaseen poikaan ja sanoi sitten omalle pojalleen kiivaasti: "Ole vaiti" — ja kumartuen hänen ylitsensä kuiskasi: "Poika on sokea."
Votini kavahti pystyyn, ällistyi ja silmäsi pojan kasvoja. Hänen silmäteränsä olivat lasimaiset, ilman eloa ja tuntoa. Votini oli masentunut; sanaakaan virkkamatta hän loi katseensa maahan. Sitten hän änkytti: