Iloisesti he huusivat: "Hyvää päivää, herra opettaja, hyvää päivää, herra Perboni!"
Muutamat astuivat sisään, antoivat hänelle kättä ja hiipivät jälleen ulos. Selvään huomasi, että he rakastivat häntä ja olisivat mielellään jälleen palanneet hänen luokkaansa.
Hän vastasi: "Hyvää päivää", ja puristi heidän käsiänsä, mutta ei katsonut kehenkään erikseen. Tervehtiessään hän pysyi hyvin vakavana, kasvot ikkunaan päin käännettyinä, ja katseli vastapäätä olevan talon kattoa. Sen sijaan että tervehdykset olisivat häntä ilahduttaneet, ne näyttivät häntä pikemmin vaivaavan. Sitten hän katseli meitä vuoroin kutakin hyvin tarkasti.
Kirjoitusta sanellessaan hän astui pulpettien väliä edestakaisin, ja kun hän huomasi erään pojan, jonka kasvot olivat punaiset ja turvonneet, hän keskeytti sanelemisen, otti poikasen kasvot käsiensä väliin ja katseli häntä. Sitten hän kysyi, mikä häntä vaivasi, ja kosketti hänen otsaansa tunnustellakseen, oliko se kuuma.
Sillä aikaa eräs oppilas käytti tilaisuutta noustakseen seisomaan penkille opettajan takana ja teki käsivarsillaan vekkulitemppuja niinkuin nukke. Yht'äkkiä opettaja käännähti. Poika silloin kiireimmiten istuutui ja odotti allapäin rangaistusta. Opettaja pani kätensä hänen päälaelleen sanoen: "Älä tee sitä toiste!" Siinä kaikki. Sitten hän palasi pöytänsä ääreen ja jatkoi sanelua. Kun kaikki oli valmista, katseli hän meitä hetkisen äänetönnä ja sanoi sitten karkealla, mutta kuitenkin ystävällisellä äänellään:
"Kuulkaa, meidän on kokonainen vuosi oltava yhdessä. Koettakaamme käyttää tämä vuosi hyvin. Oppikaa ja olkaa kunnollisia! Minulla ei ole perhettä. Te olette minun perheeni. Viime vuonna oli minulla vielä äitini; hän on nyt kuollut. Yksin olen jäänyt. Minulla ei ole ketään koko maan päällä, minulla ei ole ketään muuta rakastettavaa, ketään muuta ajateltavaa kuin teidät. Te olette minun poikiani. Minä rakastan teitä, ja tärkeätä on, että tekin minua rakastatte. Toivon ettei ketään tarvitse rangaista. Osoittakaa minulle, pojat, että teillä on sydäntä, silloin koulumme on oleva kuin perhe, ja te olette minun lohdutukseni ja ylpeyteni. En tahdo teiltä mitään suullista lupausta, olen varma siitä, että teidän sydämenne jo ovat suostuneet. Ja minä kiitän teitä siitä."
Samassa vahtimestari avasi oven ja ilmoitti, että tunti oli päättynyt. Me astuimme aivan hiljaa paikoiltamme. Poika, joka tuonoin oli noussut penkissään pystyyn, läheni opettajaa ja sanoi vapisevalla äänellä: "Opettaja, antakaa minulle anteeksi!"
Opettaja silitti hänen päätään ja sanoi: "Mene, poikaseni!"
TAPATURMA.
Perjantaina lokakuun 21 p:nä.