Vahtimestari oli heti juossut ulos ja tarttunut erääseen ohikulkevaan poikaan. Mutta Stardi, joka asuu vastapäätä koulua, oli tullut ja vakuuttanut: "Ei se tämä poika ole. Minä näin omin silmin, että Franti sen viskasi. Ja hän sanoi minulle: 'Varo itseäsi, jos tästä hiiskut!' Mutta minä en pelkää häntä."
Vähitellen kiintyi koko huomioni käsityöläisiin, jotka parittain ja ryhmittäin tulivat sisään. Ja heitä oli kolmatta sataa. En koskaan ollut aavistanut, kuinka kaunis tällainen iltakoulu on. Siellä oli väkeä kaksitoistavuotiaasta pojasta parrakkaaseen mieheen saakka, jotka kaikki tulivat työstään ja nyt kantoivat vihkoja ja kirjoja käsissään. Siellä oli kirvesmiehiä, lämmittäjiä kasvot mustina, muurareja kädet kalkista valkeina, leipurinsällejä, joilla vielä oli hiuksissa jauhoja, ja koko huone tuoksui vernissalle, nahalle ja öljylle. Kaikki pujahtivat penkkeihinsä ja ryhtyivät työhönsä. Muutamat menivät opettajien luo vihkoineen neuvoja saadakseen.
Kaikki luokkahuoneiden ovet olivat auki, ja minä olin aivan hämmästynyt nähdessäni, miten kaikki tunnin alettua tarkkasivat ja seurasivat opettajaa. Ja sentään suurin osa heistä, kertoi johtaja, oli tullut suoraa päätä työstään illallista syömättä ja varmaankin nälissään. Puolen tunnin opetuksen jälkeen rupesi kaikkein pienimpiä nukuttamaan. Muutamat nukahtivat pää pulpettia vastaan ja heräsivät vasta opettajan lähestyessä.
Toisin oli isojen laita. He olivat koko ajan hereillä. Suu auki ja silmää räpäyttämättä he seurasivat opettajan esitystä. Oudolta tuntui minusta nähdä penkeissämme parrakkaita miehiä. Me astuimme yläkertaankin, ja minä juoksin heti oman luokkani ovelle katsomaan. Omalla paikallani näin siellä mustaviiksisen miehen, käsi siteessä. Se oli luultavasti loukkaantunut jossakin koneessa, mutta hän kirjoitti sillä, vaikka se kävi hitaasti. Hauskinta oli minusta kuitenkin nähdä pikku muurarimestarin isä poikansa paikalla. Siellä tämä jättiläinen istui ahtaaseen pulpettiin litistettynä, käsi poskella ja silmät kirjassa niin tarkkaavaisena, että tuskin uskalsi hengittää.
Eikä se ollut mikään sattuma, että hän juuri sillä paikalla istui. Heti ensi iltana kouluun tullessaan hän oli sanonut: "Herra johtaja, olkaa hyvä ja näyttäkää minulle pikku jäniksennaamani paikka." Siksi hän näet aina nimittää poikaansa.
Isäni tahtoi, että olisimme loppuun asti, ja sitten poistuessamme näimme kadulla vaimoja, lapset käsivarrella, odottamassa miehiään. Miesten tullessa tehtiin vaihdos. Isät ottivat pienokaiset käsivarrelleen ja antoivat vihot ja kirjat vaimoilleen, ja niin he nyt yhdessä rupesivat kotiin päin kulkemaan. Katu oli hetkisen täynnä väkeä ja hälinää. Sitten kaikki hiljeni, emmekä me nähneet muuta kuin johtajan kumaran, väsyneen vartalon, kun hän asteli kotiinsa.
KIISTA.
Maanantaina maaliskuun 20 p:nä.
Coretti sai hiljattain palkinnon, mutta vaikka hän sen sai ja minä jäin ilman, ei meidän riitamme kuitenkaan siitä alkanut tänä aamuna. Ei se ollut kateutta. Mutta kuitenkin olin väärässä.
Opettaja oli asettanut hänet minun viereeni. Kirjoittaessani kuukautista kertomustamme muurarimestaria varten, joka nykyään on sairaana, hän tyrkkäsi kyynärpäätäni, niin että paperille tuli aika mustetahra. Minä suutuin ja sanoin hänelle ruman sanan. Hän vastasi hymyillen: "En minä sitä tahallani tehnyt." Minun olisi pitänyt uskoa se, koska tunnen hänet. Mutta hänen hymynsä ei miellyttänyt minua ja minä ajattelin: "Kas nytkös hän on olevinaan, kun on saanut palkinnon." Ja vähän sen jälkeen sysäsin häntä rajusti kostaakseni. Hän lensi tulipunaiseksi ja sanoi kohottaen sormeansa: "Sinä varmaankin teit sen tahallasi." Opettaja katsoi meihin, ja Coretti laski sormensa alas, mutta sanoi: "Minä odotan sinua tuolla ulkona."