— Kuole, ilkimys, huusi Kafur, kuole kuin koira! Abdallah on saanut koston!
Mansurin poika vaikeroitsi hirveästi. Hänen parkunsa kuultiin haaremissa ja sieltä riennettiin hänen avuksensa. Kuullessaan tultavan, laski Kafur jalkansa Omarin kasvoille, riennähti muutamilla harpoilla ulos ulko-ovesta ja katosi.
YHDESNELJÄTTÄ LUKU.
Kaksi ystävää.
Sillä aikaa kun koettiin auttaa Mansurin poikaa ja sammuttaa valkeata, satuloitsi Kafur Hamaman, otti säkillisen vettä ja vähän evästä ja painui Djeddahin ahtaille kaduille. Yö oli pilkkopimeä ja ukkonen jumisi etäällä.
Tyttö hyvitteli hevosta ja puhutteli sitä, niinkuin se ymmärtäisi ihmisen puheen.
— Hamama, ystäväiseni, sanoi hän, vie minua isäntäsi luoksi. Me tahdomme yhdessä pelastaa Abdallahin. Sinä tiedät kuinka paljon hän pitää sinusta ja kuinka hän on hoitanut sinua. Auta minua löytämään hänet. Sinun avullasi annan hänet jälleen hänen äitilleen, yhdessä hänen kanssansa itken Leilaa ja lohdutan häntä. Tee se, Hamamani, ja minä pidän sinua niin hyvänä.
Hän kallistui hevosen kaulalle, tarttui siihen syliksi ja laski hevosen täyttä karkua menemään.
Jalo eläin lensi kuin nuoli. Olisipa luullut näkymättömän käden sitä opastavan. Kun hevonen ja ratsastaja hämärissä meni erään arnauti-vartijan sivuitse, säikähti tämä ja laukasi pyssynsä. Hän oli, sanoi hän, nähnyt saatanan karkuuttavan ohitse valkoisella hevosella, nopeammalla kuin kotka on pilvestä saaliisen iskiessään.
Näin kiisi Hamama, kertaakaan hengähtämättä, muistamatta janoansa sammuttaa. Ihmeellinen vaisto vei häntä isännän luoksi. Kallioiden, jokien, ammottavain maan-halkeamain yli, huolimatta mistään tiestä, riensi hän suoraan siihen paikkaan, missä isäntä oli. Jumala johti hänen askeliaan.