Tämä ylenkatse, niin sanotaan, ei käy hänelle niinkään vaivaksi kuin imarrus, jota häneen tuhlataan. Hänen puheensa on tuimaa, hän on kova ja kiivas. Hänen vaimonsa eivät rakasta häntä, hänen orjansa pettävät häntä, viha ympäröitsee häntä niinkuin ilma, jota hän hengittää. Ei kukaan ole kuullut hänen koskaan valittavan, kopeus kannattaa häntä; sanotaan ettei hän koskaan saa nukkua ja että hän kuluttaa yönsä polttamalla hashisia tahi opiota. Hän on kyllästynyt elämään ja kauhistuu kuolemata.
— Jospa kerta saisin sen koiran pyssyni eteen, huudahti eräs nuori kameelin-ajaja, kyllä minä hänen juonistaan lopun tekisin.
— Vaiti, poika; sanoi eräs vanha kameelin-ajaja. Omar on moslemi, ja sinä et ole beni-ameur. Sinulla ei ole häneen oikeutta. Jumala tekee hyvin mitä tekee; tiedätkö niin varmaan ettei tuon miehen elämä ole hänelle julmin kaikista rangaistuksista?
— Olkoon hän kirottu, tuo veljenmurhaaja! huudahti Ben-Ahmed. Ja jokainen meistä kertoi isoon ääneen: "Olkoon hän kirottu!"
— Muistelen, sanoi tuo vanha kameelin-ajaja, kerran nähneeni täällä Abdallahin äitin. Juotettuaan kameelimme näytti hän meille uljuudella kaksi vähäistä multaläjää, kivillä ympäröittyä, jotka estivät shakaaleja niille pääsemästä. Niiden alla hänen lapsensa tuomiota odottivat. Joka vuosi nähtiin niillä kukkasia. Suuria jasmiinikimppuja rippui letkuina haudan ympärillä. Nyt on puutarhalla uudet isännät, hauta on kadonnut ja Jussufin pojasta on vaan nimi jäljellä. Halima-parkaa! Vielä on kuin kuulisin hänen kertovan meille, kuinka Abdallah ja Kafur löydettiin hiedasta niin lujasti toistensa syliin likistyneinä, että täytyi panna heidät samaan arkkuun. Pedot olivat syöneet hevosen, mutta, ihmeellistä tosiaankin! ei yksikään taivaan linnuista ollut päivällä tullut Abdallahin ruumiille, ei yksikään shakaali yöllä edes koskenut Kafurin ruumiisen.
— Näin kuolee hurskas, lopetti äijä; jalot sielut ovat aina ne, jotka ensiksi menevät täältä. Jumala säästää heitä elämän viheliäisyydestä ja häijyin ihmisten viettelyksistä. Paras hedelmä putoaa ensiksi; paha hedelmä pysyy puussa ja kuivettuu kypsymättä, lahonneen puun kanssa viimein tuleen heitettäväksi.
Näitä haastellessamme hätäytti meitä aamurusko. Aika oli lähteä liikkeelle. Telttitangot nykäistiin pois, köydet pantiin kääryille, telttivaatteet laskettiin kokoon, mutta tätä tehdessämme me kaikki ajattelimme beduiinia. Ei kukaan meistä ollut häntä tuntenut, ja yhtähyvin me kaikki kaipasimme häntä kuin veljeä. Kun karavaani oli jonoon asetettu, antoi vanha kameelin-ajaja merkin lähdöksi; mutta ennenkuin se lähti liikkeelle, tahtoi hän lukea fattah'in Jussufin pojan edestä; me teimme kaikki niinkuin hänkin ja lähdimme hiljaisuudessa matkaan, täynnä kunnioitusta ja ihastusta tuohon mieheen, jonka jälkeen ei edes hautaakaan ollut tähteenä. — Syystä kyllä, sanoi vanhus, kutsutaan häntä Abdallahiksi;[38] hän oli todellinen Jumalan palvelija.
KOLMASNELJÄTTÄ LUKU.
Jälkilause.
Jumalan halpa ja, toivoakseen, hänen tahdolleen aina kärsiväisesti alamainen orja, Mohamed, Hadadin poika, beni-malekien jaloa heimokuntaa, lopettaa tähän tämän kovin pitkän kertomuksen. Että hänen onnistuisi herkkusuille maistua, sitä Mohamed ei tohdi toivoa; hän jättää sen kunnian Kairon ja Teheranin helmenkutojille ja filigramsi-teosten tekijöille. Jos hän hetkisen ajaksi on pannut itkevät naurahtamaan ja nauravat kyyneliä vuodattamaan, kertoja on tyytyväinen; Jumala hänen mielettömyytensä anteeksi antakoon! Kenties Hän. jonka edessä kaikki tietomme on mitättömyys, tuomion päivänä enemmin suvaitsee sepitettyä kertomusta, joka lohduttaa, kuin totuutta, joka kuivaa ja kuolettaa. Jospa tuona hirmuisena hetkenä, jolloin itsekunkin tulee vastata sanoistaan, uneilijan virhi ei panisi vaakakuppia ilmaan lentämään! Se on Hadadin pojan toivotus ja rukous.