Tämän lentävän ratsastuksen aikana oli Kafur ollut hiljaa ja liikkumatta, ainoastaan likistäynyt lähemmä Abdallahta. Ymmärtäessään ettei enää vaaraa ollut, sanoi hän matalalla äänellä pelastajalleen:
— Sinäkö myös olit siis vankina?
— En ollut, Jumalan kiitos, vastasi Abdallah.
— Minkätähden lähdit siis juuri vihollistesi keskelle?
— Minkätähdenkö? sanoi Jussufin poika, hymysuin; tietysti sinua pelastamaan.
Vastaus hämmästytti Kafuria. Hän mietti vähän aikaa; sitten kysyi hän:
— Minkätähden tahdoit minut pelastaa?
— Sentähden että olit uskottu minun hoitooni.
— Pidä minua aina luonasi, Abdallah; ei kukaan suojele minua niin hyvästi kuin sinä.
— Minä en ole herrasi, vastasi nuori päällikkö, sinä olet Leilan oma.