Purppurainen loisto valaisi itäistä taivaanrantaa; Abdallah levitti rukousmaton ja molemmat beduiinit kiittivät, kasvot Mekkaan päin käännetyt, kaikkivaltiasta, joka oli pelastanut heidät vaarasta.
— Abdallah, sanoi Kafur, heittäyten polvilleen pelastajansa eteen, sinä olet minun Jumalani, sinua kumarran ja palvelen.
— Vaiti, onneton, huusi Jussufin poika. Jumalata ei ole paitse Jumala, — se iankaikkinen, ainoa, verraton, häntä ainoata sinun tulee kunnioittaa ja palvella.
— Sinun Jumalasi olkoon siis minunkin Jumalani, sanoi Kafur; en tahdo enää tietää jumalasta joka jättää minut yksinäni.
— Sinun jumalasi, sanoi Abdallah, on sokea, kuuro ja mykkä; tottapa se lienee joku puupölikkä, joka lahoo siellä kaukana Magreb'issa.
— Ei, keskeytti hänet lapsi, minulla on Jumalani muassani ja se jätti minut yksinäni. Kas tässä, sanoi hän, kiskaisten sulkatupsun tukastaan; ota se ja paiskaa mokoma palasiksi, minä kiroon sitä.
— Onko tämä höyhenvihko sinun jumalasi, kysyi vanhus nauraen.
— On, vastasi lapsi, se on se jumala, jonka äitini antoi minulle myötyänsä minut. Katsokaapa kuinka kaunis se on!
Ja hän kiskoi höyhenet erilleen, jotka kiroten nakkasi maahan ja tallasi jalkainsa alle, ja otti niiden seasta vähäisen hopealevyn, jonka ojensi Jussufin pojalle.
— Eno! kiljasi tämä kokonansa ihastuksissaan. Katsopa mitä Magreb lähettää meille. Jumala lähettää meille nelilehtisen apilan hopealehden. Eno, sinä olet pelastanut minut. Jumalalle olkoon kiitos ja kunnia!