— Oikeauskoisten vallitsija, huudahti Mansurin poika, rukoilevasti ojentaen kätensä häntä kohti. Siinäpä juuri vikani on. Kun minä karavaanin johtajaksi valitsin veljeni ja ystäväni, minun olis pitänyt muistaa että intohimo meidän iällämme tekee meidät sokeiksi. Sattumus on meidät turmaan syössyt. Heti matkalle tänne lähdettyämme sai tämä meidän nuori päällikkömme sattumuksesta nähdä nais-orjan kasvot, ja tämä näkemä on kokonansa vienyt häneltä pään ja saattanut hänen unhottamaan kaiken varovaisuuden.
— Mitä kuulen? karjasi sheriffi vihasta säihkyvin silmin. Niinkö käskyjäni totellaan? Siinäkö kunnioitus, johon ollaan minulle velkapää? Voi sitä rohkeata, joka julkenee minusta leikkiä tehdä! Kylläpä nähdään suvaitsenko loukkauksia. Sinä, kauppias, tulet rangaistavaksi varomattomuudestasi, ja sinä, nuorukainen, saat kärsiä julkeudestasi.
Näin sanottuaan käski oikeauskoisten vallitsija neekerin luoksensa, jolla oli iso sapeli vyöllä, osoitti Omaria ja Abdallahta ja liikahutti kättänsä vaakasuoraan. Tämä oli kuolemantuomio.
Beduiinit katsoivat hämmästyneinä toisiinsa, mutta ei yksikään, eipä Hafizikaan, rohjennut nousta profeetan jälkeläistä vastustamaan. Omar vastaanotti tuomionsa kalpenematta; hän katsahteli ympärilleen ikäänkuin apua joltain anoen, ja kohottaen kättänsä antoi hän merkin neekeritytölle, joka ei kuitenkaan näkynyt sitä ymmärtävän. Mansurin poika rypisti vihoissaan kulmiansa: — Kirottu olkoon se dervishi, jupisi hän. Olisiko hän totta sanonut? Onko luottamukseni tähän beduiiniin minut turmaan syöksevä? Olisinko rakastanut tuota mieletöntä enemmin kuin luulinkaan.
Abdallah katseli teloittajaa ylpeästi hymyillen.
— Poika-raukka, sanoi Hafiz, syleillen sisarenpoikaansa, minä olen syynä sinun kuolemaasi.
— Ei, isä, vastasi nuorukainen, se on Jumala, joka antaa elämän ja kuoleman. Käy hänen tahtonsa alaiseksi ja lohduta äitiäni. Älä surkuttele minua: kuolema on minulle nyt suurempi-arvoinen kuin elämä.
Sitten kääntyi hän Omarin puoleen, joka alinomaa piti silmiään neekerityttöön luotuina, ja sanoi, ojentaen hänelle kätensä:
— Anna minulle anteeksi, veljeni, hänen tähtensä, joka on holhonut lapsuuttasi.
Abdallah teki sitten kunnioittavan kumarruksen oikeauskoisten vallitsijalle ja lähti teloittajan mukaan.