— Herra, sanoi toinen kantajista, siinä on Jussufin pojan kalliudet.
Näin sanottuaan aukasi hän lippaan ja otti siitä kahmalollisen juveeli-koristuksia mitä ihanimpia. Ainoastaan vähäinen osa näistä nousi enempään kuin miljoonaan.
— Merkillistä, ajatteli sheriffi, kuinka nuot timantit ja topaasiset rannerenkaat ovat kummallisesti yhteen näköön kuin sulttaanittarelle antamani koristukset. Kuka on sinut lähettänyt? kysyi hän orjalta.
— Herra, vastasi musta mies, syvään kumartaen, rakkauden laita on sama kuin hulluuden, kaikki sille annetaan anteeksi; jonka sanottuaan hän erosi huoneesta.
Abdallah ei tiennyt näkikö hän unta vai oliko valveillaan.
Omar kalpeni raivosta.
— Tässä on paula kätkettynä, jupisi hän vihan vaivuttamalla äänellä; mutta samapa se on, viimeinen sana pitää kumminkin olla minun. Minä tarjoan kaksi miljoonaa piasteria, jos kelpaa.
Samassa astui vielä neljä orjaa huoneesen, kantaen raskaita asettamia, lamppuja ja hopeapikareita, ja asettivat ne, samoin kuin edellisetkin, Abdallahin eteen. Heti ensi silmäyksellä tunsi sheriffi komean pöytä-asettimen, joka oli haareminsa kaunistus. Hän oli saanut sen sulttaanilta lahjaksi, ja vähin kaipuuta tuntien oli hän päivällä erään avioliitollisen tapauksen jälkeen lahjoittanut sen ihanalle Fatimalle.
— Kuka, huudahti hän, on saattanut käskeä kantaa tänne kaikkia näitä hopeakaluja?
— Herra, vastasivat kantajat syvään kumartaen, rakkauden laita on kuin hulluuden, kaikki annetaan sille anteeksi.