— Eno, huudahti Jussufin poika, oletpa kovin julma! Jos Omar olis minun sijassani, hän säästäis meitä. Veljeni, lisäsi hän, ojentaen Omarille kättä, anna anteeksi onneni.
— Sinä olet viisaampi kuin minä, vastasi Omar; minä toivotan sinulle onnea menestykseesi. Ja hän meni, vihaa kuohuen, tiehensä.
— Mikä ihana asia tuo nuoruus on! ajatteli Hafiz. Silloin ollaan rehellinen, luottavainen ja hyvettä uskotaan. Mutta minä olen vanha ja tiedän minkälainen maailma on. Kun minulla on konna jalkani alla, hän on skorpiooni, jonka säälimättä rusennan, niin ettei toiste pistä minua.
KAHDESKOLMATTA LUKU.
Kotiintulo.
Helpompi on säilyttää rikkautta tuhlarin kädessä tahi kantaa vettä seulassa kuin harjoittaa rakastajaa malttavaisuuteen. Aurinko ei ollut vielä noussut, lintu ei vielä lähtenyt pesästään kun Jussufin poika jo oli herättänyt kumppaninsa ja pitkään jonoon asettanut sheriffin ja sulttaanittaren lahjoilla kuormatut kameelit. Malttamattomasti odotti hän morsiantaan, jonka Fatima oli pidättänyt koko yöksi luoksensa, kertomaan hänelle juttua rakkaudestaan. Nainen rakastaa aina sitä kilpailijata, jota hän ei enää pelkää. Nyt aukasi Kafur haaremin portin ja esiintyi rumempana ja ilkamoisempana kuin koskaan ennen. Abdallah huudahti hämmästyksestä ja ilosta. Tuo nainen, joka tuli lapsen takana ja ojensi hänelle kätensä, oliko se Leila ensinkään?
Hänpä se oli, rakastaja ei saattanut siitä erehtyä; mutta ei se enää ollut se hohtokivillä peitetty egyptiläinen nainen. Se oli beduiinityttö joka aina oli elänyt teltissä. Leila oli puettuna pitkään leninkiin sinisestä pumpulivaatteesta, joka ylhäältä kävi ihan hänen kaulansa mukaan ja ulottui aina jalkateriin asti. Tämän leningin päälle oli heitettynä punainen villakaapu, joka peitti hänen päätänsäkin. Hänen mustat hiuksensa, järjestetyt pienoisiksi palmikoiksi, joiden kaikkein nenissä oli koralli-nuppi, rippuivat hänen silmillään ja tekivät hänen katseensa vielä suloisemmaksi ja heloisemmaksi. Tässä yksinkertaisessa puvussa, kasvot hunnutta ja avojaloin, Leila oli erämaan ruhtinatar. Beduiinit tervehtivät häntä iloisella hälinällä, kun hän, verevänä ja hymyilevänä kuin aamurusko, astui heidän riviensä lävitse.
Matkue lähti liikkeelle. Vastikään ollut kuurasade oli virkistyttänyt maan vihannuutta. Nurmi ja äsken puhjenneet kukat, joissa aamukaste vielä vilkkui, ikäänkuin iloitsivat näille onnellisille sieluille. Leila ei enää kätkeytynyt palankiinin perälle, Abdallah ratsasti hänen vierellään ja puhutteli häntä kaiken matkan, pitäen toista kättään palankiinin syrjässä. Ei koskaan ollut Kafur kielevämpi eikä vallattomampi.
— Pahankurinen Abdallah, sanoi Leila, sinä raskaalla kädelläsi keikautat koko palankiinin kumoon ja pakoitat meidät viimein kulkemaan jalan.
— Päästä kameelisi ohjas, vastasi Jussufin poika, äläkä kiellä minulta onnea pitää kädestäsi kiini.