— Mitä nämät ovat? sanoi hän, osottaen pakkoja. Onko Jussufin poika myönyt hevosensa ja sota-aseensa, ruvetakseen kauppiaaksi?
— Olen, äiti, vastasi Abdallah, ja minä tuon muassani sinulle kalliimman ja valituimman kaikista muista tavaroista, tyttären, joka on kunnioittava ja auttava sinua.
Leila astui palankiinista alas ja heittäysi beduiini-naisen syliin, joka hämmästyksellä katseli häntä ja kysyi häneltä hänen isänsä ja hänen heimokuntansa nimiä. Kafurin nähtyänsä hän yhtä suuresti hämmästyi, ja vaikka Hafiz kaikin tavoin koki rauhoittavasti selittää kuinka asian laita oli, Halima yhtäkaikki astui raskaalla mielellä telttiin. Muukalaista ei hän ollut miniäkseen suonut. Mutta kun Abdallah, purjettuaan kameeleilta kuormat, tuli telttiin ja meni istumaan hänen viereensä ja Leila kiirehti tuomaan lämmintä vettä maljassa itse pestäkseen miehensä jalat, huudahti vanhus:
— Kiitetty olkoon Jumala! Kas siinä nainen josta todella on tuleva miehensä palvelija. Talous on siis vihdoin saanut valtijattaren. Minä saatan rauhassa kuolla.
Ja hän syleili hellästi tytärtä, jonka Jumala hyvyydessään oli hänelle antanut.
— Kuinka sinun laitasi on, isäntä? sanoi Kafur, joka oli paneutunut makaamaan Abdallahin jalkain eteen, nojaten päänsä pelastajansa polvia vasten; nouseeko savu piipusta silmiisi? Näytät melkein siltä kuin itkisit. Mutta kas, piippuhan on sammunut, tahdotko syttä että sytytät?
— Vaiti, vaiti, kuiskasi beduiini, sivellen kädellä neekeritytön päätä, ikäänkuin hyväillen uskollista hevosta; lapsi paneusi taas makaamaan, mutta vetäsi samassa niin äkisti emäntänsä kättä puoleensa, että Leilan otsa kosketti Abdallahin huulia. Kafur nauroi mielissään kepposestaan. Onneton raukka, jolta kaikki oli kiellettynä, mutta joka valmistamassaan muiden onnea oli löytänyt keinon ollakseen itse onnellinen!
KOLMASKOLMATTA LUKU.
Kara-Chitan.
Omar oli palannut Djeddahiin kuolema sydämessä. Turhaan koettivat hänen naisorjansa huvitella häntä, turhaan virtasi hänen luoksensa kauppa-asioita ja kultaa joka haaralta. Intohimo raivosi hänessä. Hän istui kokonaiset päiväkaudet huoneesensa sulkeuneena, juoksuttaen mahdottomia tuumia mielessään ja etsien kostoa, joka alinomaa välttyi häneltä.