— Astu sisään luokseni, vastasi Jussufin poika, ennen kahden tunnin kuluttua lähdemme taipaleelle.
— Mutta muista tarkasti että sinulle vaan uskon itseni.
— Minä yksinäni tulenkin sinua saattamaan, sanoi Abdallah; hengelläni vastaan turvallisuudestasi.
Sittenkun muukalainen oli astunut telttiin ja oli jätetty Haliman huoleen, meni nuori beduiini laittamaan kaikkea valmiiksi lähtöä varten. Hänen astuessaan ulos pidätti hänet Kafur, joka asettui hänen tiellensä ja sanoi:
— Tunnetko tuota miestä?
— En, mutta mitäpä se tekisi? Jumala lähettää hänet.
— Se ei ole mikään kauppias; minä olen nähnyt hänen pistoolinsa; ne ovat liian kauniit kauppiaan pistooleiksi; hän on soturi, pidä varasi.
— Soturi tahi kauppias, jatkoi Abdallah, mitäpä minä pelkäisin tuntemattomalta ja pakolaiselta? Pane pian ruokaa eteemme. En jouda kuin pikimmältään antamaan Leilalle tietoa.
Jussufin pojan palattua vieraansa luoksi oli Kafur jo asettanut tuuletellun kauppiaan eteen matalan pöydän palmunlehdistä kudotun korin kanssa. Pöydälle asetti hän sitten rieskaleipää, daadeli-kakun, keitettyä riisiä, hunajaa, piimää ja raikasta vettä. Muukalaista passatessaan katseli Kafur häntä alinomaa, kokien muistella missä hän oli nähnyt nuot epäiltävät kasvot. Tuntematon oli huoleton ja välinpitämätön niinkuin ainakin se, joka ei huomaa, että häntä tarkastellaan.
Levottomuudessaan tahtoi Kafur tehdä lopun tästä epätietoisuudesta ja purkaa tämän vaaraa peittävän lumouksen. Kekseliäs kuin oli, otti hän kiviruukun, asettui kauppiaan ta'a ja paiskasi sen kenttään niin, että se meni tuhansiksi palasiksi. Räiskäyksen kuultuaan kääntyi muukalainen kiivaasti päin vihasta säihkyvin silmin.