Beni-ameurit olivat lähteneet Jussufin pojan kanssa. Sheiki katseli kauan vanhaa Hafizia; viimein kohotti hän kätensä ja sanoi juhlallisella äänellä:
— Kirottu olkoon se meistä, joka palajaa vaimonsa luoksi ennenkuin on lyönyt vihollisensa maahan! Voi sitä joka meitä häväisee! Ennen tätä iltaa me heitämme hänen ruumiinsa kotkille ja shakaaleille. Koko maapiiri on kuuleva, ovatko beni-ameurit veljeksiä, jotka auttavat toisiaan, vai lapsiako, joiden kanssa käy iltikseen leikitseminen.
SEITSEMÄSKOLMATTA LUKU.
Leila.
Naisten kiroillessa ja huutaessa: Kostoa! lähdettiin nyt matkaan. Aavikolle tultua vallitsi taas yleensä hiljaisuus; beduiinit pitivät aseitaan varalla ja tähystelivät taivaanrannalle. Seurata karavaania ei ollut vaikea; tuuli ei ollut vielä peittänyt kameelien jälkiä; ne olivat kaikki Djeddahiin päin. Abdallah, aina lauman etunenässä, hehkui kostonhimoa ja rukoili Jumalalta apua; mutta jos hän kuinkakin tähysteli ja tähysteli, ei voinut hän sittenkään muuta keksiä kuin erämaata. Ilma oli polttavan kuuma, taivas myrskyä ennustava. Vohottavat ja vaahtoiset hevoset edistyivät ainoastaan askeleittain. Jussufin poika päästi haikeita huokauksia; kosto näytti pääsevän hänen käsistään.
Jo viimein keksi hän mustan pilkun taivaanrannalla: se oli karavaani!
Se oli havainnut tuuliaispään lähenemisen ja etsinyt suojaa samain
Punaisten kallioiden luona jotka Abdallah tunsi niin hyvästi.
— Ystäväni, huudahti hän, he ovat meidän! Jumala antaa heidät meidän käsiimme. Eteenpäin! Ja unhottaen väsymyksensä, kaikki kannustivat hevosensa naisten ryöstäjiä kohti.
Noilla äärettömillä lakeuksilla ei ole helppo hätäyttää varaansa pitävää vihollista. Omar tunsi kohta takaa-ajajansa, eikä ruvennutkaan heitä odottamaan. Hänen nähtiin järjestävän kameeleja ja asettavan niiden taa muutamia ajajia, ollaksensa puolustukseen rupeavinaan ja viivyttääkseen beni-ameureja. Sitten nousi hän hevosen selkään ja karkuutti muun joukon kanssa aavikolle.
Beduiinit olivat kohta perillä. Ensi laukauksesta pötkivät kameelin-ajajat pakoon ja hajausivat kallioiden sekaan. Savu ei ollut ennättänyt hajauta kun nainen riennähti Abdallahin eteen. Se oli Halima, joka oli jätetty jälkeen ja jonka oli onnistunut päästä vihollisiltaan.
— Ole siunattu, poikani! huusi hän; älä seisahdu, riennä tuon
punakaapuisen neekerin jälkeen: hän on murhannut Hafiz'in ja ryöstänyt
Leilan. Kosta, kosta! Silmä silmästä, hammas hampaasta, sielu sielusta!
Kuolema pettureille! Kuolema murhamiehille!