Huhtikuun 5 päivänä tein ekskursioonin eräälle Caracan pienemmistä vuorista. Sen huippu oli noin 1,500 metrin (5,100 jalan) korkeudelta metsätöntä, vaan kasvoi sylenkorkuista tiuhaa varvukkoa, jonka punakukkaiset pikku- tai hienolehtiset Melastomeit muodostivat.
Palatessa iltasella en löytänyt polkua, joka johtaa vuoren juurella olevan notkon poikki, jonkavuoksi minun täytyi, kun pimeä jo oli tulossa, koettaa tunkea metsän läpi. Useita turhia yrityksiä tehtyäni ryhdyin raivaamaan tietä notkon poikki.
Tiuha karhea heinikko, lujat bamburuovot, sitkeät köynnöskasvit, jotka yhdistivät pensaat ja puut toisiinsa, muodostivat lujan salpauksen eteeni. Jokaiselle askeleelle, jonka pääsin eteenpäin oli täytynyt raivata tie repimällä terävälaitaisia lehtiä, piikkisiä pensaiden oksia ja okaisia köynnöskasveja ja polkemalla niitä maahan.
Notkossa juokseva puro, kokonaan kätketty heinäin ja ruohojen lehdillä, muodosti salahaudan, jonka yli pääsin ainoastaan suurella vaivalla.
Vaatteet märkinä hiestä, kädet ja kasvot verissä tulin viimein harvempaan metsään, jossa löysin luostariin johtavan polun.
Huhtikuun 6 päivänä tein retken toiselle vuorelle, seuraten tietä, joka johti Caracan laakson poikki. Kuljin vuoroin metsäin ja ketojen, pensaita ja harvempia puita kasvavain capoeirain sekä suoperäisten niittyjen läpi, joilla Eriocaulon-, Lycopodium-, Utricularia- ja Xyris-lajit ynnä muut laihat ruohot ja heinät vajanaisesti peittivät mutaista maata.
Koska huomasin ukonilman olevan tulossa ja kokoelmia jo oli karttunut niin paljon, kuin saatoin muassani kuljettaa, käännyin takaisin jo ennen kuin olin saapunut sille vuorenhuipulle, jonne olin aikonut.
Ennen kotia tuloani saavutti minut kuitenkin sade, ja vaikka minulla oli sadevarjo muassani, ei siitä ollut paljo apua, sillä märät pensaat, joiden välitse minun täytyi tunkeutua tielle päästäkseni, kastoivat pian pukuni läpimäräksi.
Lyhentääkseni tietä, kaalasin senvuoksi kahden joen poikki, riisumatta vaatteitani, jotka kokonaan märkinä eivät enään voineet pahemmiksi kastua.
Saapuessani toisen joen rannalle, näin siellä vallan lähellä minua mustanruskean apinan, pienenpuoleisen metsäkoiran kokoisen. Se katseli ensin vähän aikaa vilkkaasti minuun ja läksi sitten nelin jaloin laukkaamaan, jäniksen tapaan hyppäämällä, ja vilkkui juostessaan yhtämittaa taaksensa minuun. Olisi ollut hyvä tilaisuus sitä ampua, vaan ei sattunut sillä kertaa olemaan pyssy muassa.