Sokuriruoko (Saccharum officinarum L.) menestyy, samoinkuin kahvikin, suurimmassa osassa Brasiliaa, vaan sen pää-markkinapaikka on rannikko Bahian ja Pernambucon seutuvilla. Isommilla fazendeiroilla on usein tehtaan kalttaisia sokuri-myllyjä ja sokuri-keittimöjä (engenhos), vaan pienemmätkin viljelijät keittävät tavallisesti omiksi tarpeikseen itse sokurinsa. Sillä tavoin saatu jauhomainen ruskea tai valkoinen raakasokuri onkin melkein ainoa laji, jota näkee Brasiliassa käytettävän. Sokuriruovosta valmistetaan myöskin paljon paloviinaa. Vuonna 1866 nousi vuotuisen sokuriviennin arvo liki 20 miljoonaan milreissiin ja vuonna 1884-1885 22 miljoonaan 699 tuhanteen sekä vuonna 1885-1886 14 miljoonaan 85 tuhanteen.
Pienempi, vaikka seuduittaisin sangen tärkeä, on myöskin tupakan ja kaakkaon ulosvienti. Edellinen nousi vuonna 1884-1885 6 miljoonaan 759 tuhanteen milreissiin ja vuonna 1885-1886 7 miljoonaan 274 tuhanteen, ja jälkimäinen mainittuina vuosina 2,375,000-2,170,000 milreissiin. Tupakkaa viljellään varsinkin Bahiassa ja Matto Grossossa, ja kaakkaota lähetetään kauppaan varsinkin Amazonin seutuvilta.
Molempain käytäntö oli jo ennen Amerikan löytöä Indiaaneille tuttu, ja kumpaistakin kasvia viljelivät he jo silloin. Piiput, joita on löydetty haudoista Mexikossa, osoittavat että tupakoiminen oli tunnettu Amerikassa jo hyvin kaukaisessa muinaisuudessakin. Indiaaneistu on se tapa levinnyt koko maailmaan Amerikan löydön jälkeen. Etelä-Amerikassa kuitenkin pääasiallisesti nuuskattiin ja pureksittiin tupakkia ennenmuinoin.
Tärkeä on Pará maakunnassa Amazonin luona myöskin kautschu-kauppa, joka myöhempinä aikoina on kohonnut maan tärkeimpäin elinkeinojen joukkoon. Se tuotti vuonna 1884-1885 10,623,000 ja vuonna 1885-1886 11,432,000 milreissiä. Kautschua (cauuchu tupi-kielellä) saadaan varsinkin seringueirasta (Siphonia elastica Pers.), joka on hyvin korkea, hento, tiuhalehtinen puu Euphorbiaceae heimoa ja kasvaa Amazonin ja sen lisäjokien varsilla olevissa aarniometsissä, jotka osan vuotta ovat tulvalla. Alaveden ajalla, heinäkuusta tammikuuhun, käyvät Indiaanit ja köyhempi sekaverinen väestö keräämässä kautschua, jonka omaisuuksia Indiaanit tunsivatkin jo ennen Amerikan löytöä ja valmistivat siitä varsinkin piipunvarsia. Sen keksiminen ei muutoin ole ollutkaan vaikeaa, sillä se on maitiaisnestettä, joka itsestäänkin valun puusta ja muodostaa hienojen oksain ympäri kautschutorvia sekä paksummista oksista alasroikkuvia monen kyynärän pituisia vaalean harmaita lankoja. Seringuiro't eli kautschun kerääjät kokoavat sitä siten, että puuhun pistetään veitsellä reikiä, joita pienellä kiilalla pidetään auki, ja niiden alle kiinnitetään astioita, joihin maitiaisneste tippuu. Jokaisesta haavasta valuu noin 3 tai 5 lusikallista kautschunestettä, jota sitten joko savustamalla kuivatetaan tai muullakin tavalla säilytetään pahettumasta.
Eteläisissä maakunnissa, varsinkin Rio Grande do Sul'issa, vaan vielä Minas Geraeksessakin viljellään ja kasvaa metsissä congonhaa (Ilex Paraguariensis St.-Hil.), jonka lehdet ovat tunnetut mate'n eli Paraguateen nimellä ja käytetään samoinkuin teetä virkistävän juoman valmistukseen. Congonha (lue: kongonja) on pieni nahkealehtinen pensas Aquifoliaceae heimoa ja sisältää lehdissään koffeinia, vaan useampiakin Ilex lajeja, jotka kasvavat Brasiliassa ja Paraguaissa, käytetään mate'en valmistukseen. Sitä vietiin v. 1866 Brasilian eteläisistä maakunnista 1 miljoonan 800 tuhannen ja vuonna 1885-1886 2 miljoonan 290 tuhannen milreissin edestä ulkomaille. Varsinkin Hispaniassa ja Etelä-Amerikan hispanialaisissa tasavalloissa sekä Etelä-Brasiliassa on mate käytännössä.
Tee-pensastakin (Thea Sinensis L.) viljellään hyvällä menestyksellä varsinkin Sao Paulon maakunnassa, vaan ulosvienti-tavarana ei Brasilialaisella teellä (cha) vielä ole mainittavaa arvoa.
Brasilian viljalajit, mandioca, maissi, feijao (lue: feischaong) eli pavut ja riissi, ovat ulosvienti-tavaroina vähästä arvosta ja kulutetaan pääasiallisesti omassa maassa. Mandiocaa viedään vähempi määrä ulkomaillekin, vaan maissia viljellään pääasiallisesti omain muulien ruuaksi.
Kuitenkin on maissi Amerikassa kotoperäinen kasvi, jota jo ennen Amerikan löytöä viljeltiin La Plata virran seuduilta Mississippi virtaan saakka. Nekin Indiaani-heimot, jotka eivät pitäneet vakinaisia asuntoja, kylvivät maissia väliaikaisten majainsa ympäri. Nopeasti senjälkeen kun Eurooppalaiset olivat Amerikassa tutustuneet maissiin, levisi sen viljelys läpi Vanhan Maailman aina Kiinaan saakka.
Riissiä tosin syödään Brasiliassa paljon, vaan sen viljelys ei vastaa likimainkaan edes maan omiin tarpeisiin. Enimmin sitä viljellään Amazoni ja Sao Francisco virtain luona.
Riissi on Vanhan Maailman kasvi, vaan Rio Negron luona kasvaa kylvämättä myöskin erästä kotimaista riissilajia ruohostoina rantavedessä aningain (Montrichardia arborescens) muodostamain läpipääsemättömäin paalutusten välissä. Pienillä veneillä soutavat Indiaanit riissiruohostoon ja keräävät sen siemeniä, ravistamalla niitä seipäillä veneesen. Useista brasilialaisista metsä-kasveista saadaan lääkkeitä, jotka ovat yleisesti tunnettuja. Sellaisia ovat sarsaparilla, ipecacuanha, kiniini, kopaiva-balsami ja cocaiini.