Kuningas Kustaa II Aadolfin, Ruotsin suuruuden nousukauden aikana, Suomi oli idässä saanut rajan, joka lähipitäin kävi yhteen nykyisen Suomen ja Venäjän välisen valtiollisen rajalinjan kanssa. Mutta 1700-luvulla käydyt onnettomat sodat olivat johtaneet siihen, että melkoisia osia tästä maamme alueesta Uudenkaupungin rauhassa 1721 ja Turun rauhassa 1743 oli luovutettu Venäjälle. Maa oli siten jaettu Ruotsin ja Venäjän Suomeen. Suurin ja tärkein osa Itä-Suomea, Viipurin lääni aina Kymijokeen saakka oli laskettu Venäjän herruuden alaiseksi. Oliko koko Suomi saava saman kohtalon? Sitä ei toivottu — siksi oli yhteenkuuluvaisuudentunne Ruotsia ja vastenmielisyys itäistä naapuria kohtaan liian voimakas — mutta pelättiin väkivallan vievän siihen.
"Ruotsin aika", kuten on nimitetty sitä pitkää ajanjaksoa, minkä Suomi oli yhdistettynä Ruotsiin, oli laskenut perustan maamme valtiolliselle olemassaololle. Se oli antanut maalle ensimäiset ja välttämättömät edellytykset ja mahdollisuudet itsehallintoa varten. Maamme oli saanut lainalaisen yhteiskuntajärjestyksen, länsimainen sivistys oli tänne pysyvästi juurtunut, kotimainen sivistynyt luokka oli muodostunut ja eri kansanainekset olivat sulautuneet yhdeksi kansankokonaisuudeksi. Kansallistietoisuus oli herännyt, joskin se vielä oli heikko ja epävarma. Historia saattoi nyt viedä Suomen ja sen kansan omintakeisena kansakuntana askeleen eteenpäin valtiollisen itsenäisyyden tiellä. Mutta se oli askel tietymättömään. Se, mitä kansa oli perinyt ja oppinut vuosisatoja kestäneen kasvatusajan kuluessa, oli nyt joutuva koetteluun ja vahvistuva tai — tuhoutuva.
Sisäinen itsenäisyys Venäjän yhteydessä.
Suomen kohtalolle ratkaiseva sota Venäjän ja Ruotsin välillä 1808-1809 oli ruotsalais-suomalaisten aseiden vaihtelevien myötä- ja vastoinkäymisten jälkeen loppunut Venäjän voittoon. Suomalaiset joukot olivat taistelleet uskollisesti ja sankarillisesti maansa — ja valtakunnan — puolustamiseksi. Ainoa pimeä pilkku sodan lehdellä oli, mitä Suomeen tulee, Viaporin linnoituksen antautuminen, jossa petoksella oli osansa, saaden virikettä samoista hallituksen vastaisista vehkeilypyrinnöistä, jotka olivat ilmenneet vuoden 1788 salahankkeissa. Mutta Ruotsi oli melkein kokonaan jättänyt Suomen oman onnensa turviin. Sodan parhaillaan riehuessa, jo sen alussa, keisari Aleksanteri I oli antanut manifestin, missä hän julisti Suomen yhdistetyksi Venäjän valtakuntaan ja venäläinen ylipäällikkö oli vaatinut asukkaita tekemään uskollisuuden valan keisarille, käsky, jota osittain noudatettiin, mutta joka monin paikoin, varsinkin rahvaan keskuudessa, kohtasi vastustusta.
Keisarilla oli kuitenkin — poliittisista järkevyyssyistä ja vapaampien länsimaisten aatteiden koskettamana — aikomuksena antaa valloitetun maan säilyttää vanha ruotsalainen yhteiskuntajärjestyksensä ja myöntää sille siihen perustuva erikoisasema Venäjän valtakunnassa sekä siten kiinnittää Suomen kansa Venäjään kiitollisuuden ja uskollisuuden tunteilla. Se uskollisuus ja urhoollisuus, jolla Suomen joukot olivat taistelleet maansa puolesta, oli herättänyt jalomielisessä Venäjän hallitsijassa kunnioitusta. Vaikkakin taistelu loppui Suomelle onnettomasti, ei sitä oltu turhaan käyty. Pietariin kutsuttu, eri säätyjen edustajista kokoonpantu suomalainen lähetystö antoi keisarille neuvon kutsua koolle Suomen valtiopäivät, mitä neuvoa hän myös noudatti. Kun ruotsalais-suomalaiset sotajoukot olivat siirtyneet pois maasta ja tämä siis oli heitetty oman onnensa nojaan, ja sodan lopputulos oli ratkaistu, mutta vielä ennenkuin rauhanneuvottelut Ruotsin kanssa olivat alkaneet, kokoontuivat "maan perustuslakien" mukaisesti, s.o. Ruotsin valtiopäiväjärjestyksen mukaisesti valitut Suomen säätyjen edustajat maaliskuussa 1809 valtiopäiville Porvooseen. Keisari oli itse läsnä ja antoi 29 p:nä maaliskuuta tuomiokirkossa pidetyssä juhlatoimituksessa säädyille allekirjoittamansa vakuutuskirjan, jossa lausuttiin, että, sitten kuin hän oli ottanut haltuunsa Suomen suuriruhtinaskunnan, hän "oli tahtonut vahvistaa ja vakuuttaa maan uskonnon ja perustuslait sekä ne etuudet ja oikeudet, mitkä kukin sääty mainitussa suuriruhtinaanmaassa erittäin ja kaikki sen asukkaat yhteisesti, niin ylhäiset kuin alhaiset tähän saakka valtiosäännön nojalla ovat nauttineet, luvaten myös pitää kaikki nämä edut ja asetukset vahvoina ja järkähtämättöminä niiden täydellisessä voimassa." Säädyt tekivät samassa juhlallisessa tilaisuudessa uskollisuuden valan ja tervehtivät keisaria maan laillisena hallitsijana, Suomen suuriruhtinaana, samalla valassa velvoittautuen "järkkymättöminä säilyttämään maan perustuslait ja valtiosäännön." Valtiopäiväin lopettajaisiin 17 p:nä heinäkuuta saapui jälleen keisari, joka säädyille pitämässään puheessa julisti "jalon ja rehellisen" Suomen kansan "kansakuntain arvoon kohotetuksi lakiensa turvissa."
Keisarin vahvistaman valtiopäiväin päätöksen mukaisesti tuli maan korkeimmaksi hallitukseksi suomalaisista miehistä kokoonpantu hallituskonselji, jonka ensimäiset jäsenet nimitettiin valtiopäiväin vaalin mukaisesti ja joka joitakin vuosia myöhemmin 1816 sai keisarillisen Suomen senaatin nimen. Perustettiin kenraalikuvernöörinvirka, jonka hoitaja oli konseljin puheenjohtaja. Hallitsijalle tapahtuvaa Suomen asiain esittelemistä varten perustettiin 1811 ministeri-valtiosihteerin virka. Myöskin tämä toimi, samoin kuin yleensä kaikki virat Suomessa oli täytettävä kotimaisilla miehillä. Ainoastaan kenraalikuvernööri, keisarin edustaja Suomessa, voi olla venäläinen mies. Maata hallitsi siis keisari-suuriruhtinas suomalaisten viranomaisten ja suomalaisten miesten avulla. Vuonna 1811 keisari suoritti valtioteon, jonka merkitys maalle oli mitä suurin: hän yhdisti Suomen Venäjään kuuluneen osan (Viipurin läänin) jälleen suuriruhtinaskuntaan, joka nyt taas sai vanhat rajansa. Luonnottomasti toisistaan erotetut Suomen kansan osat liitettiin jälleen yhteen valtiolliseksi ja sivistykselliseksi kokonaisuudeksi.
Porvoon valtiopäivillä Suomi oli laillisten edustajiensa kautta tehnyt liiton tai sitovan sopimuksen Venäjän hallitsijan kanssa maamme yhdistämisestä Venäjään säilyttämällä sisäisen itsenäisyyden, s.o. valtiollisen erikoisaseman Venäjän valtakunnassa sisäisesti vapaana suuriruhtinaskuntana. Rauha Ruotsin ja Venäjän välillä tehtiin vasta saman vuoden syksynä, jolloin Ruotsi luopui vaatimuksistaan Suomen maakuntiin. Suomi oli näin itse ottanut kohtalonsa omiin käsiinsä. Se oli vapaaehtoinen teko, joskin suoritettu vallitsevien olosuhteiden painon alla historiallisena välttämättömyytenä. Mitään uskottomuutta tai vallankumouksellista ei tähän tekoon sisältynyt. Tämä sopimus ja maassa voimassa olevien Ruotsin perustuslakien vahvistaminen teki Suomesta autonomisen alueen Venäjän valtakunnassa antaen sille oman valtiosäännön ja oman hallinnon. Venäjän keisari astui Ruotsin kuninkaan sijalle suuriruhtinaskunnan valtiosäännön sitomana hallitsijana. Valtiosäännön sisällys oli lausuttuna perustuslaeissa: Hallitusmuodossa v:lta 1772 ja Yhdistys- ja vakuuskirjassa v:lta 1789. Näin käsitettiin Suomen asema alusta alkaen, joskin sen valtio-oikeudellinen määrittely vasta myöhemmin täsmällistettiin. Suomi oli ei-suvereeni valtio omalaatuisessa reaaliunionissa Venäjän kanssa.
Kansanvapauden näkökannalta mainitut Ruotsin perustuslait, jotka tarkoittivat kuningasvallan vahvistamista, olivat jokseenkin ahtaat, mutta ne muodostivat kuitenkin lujan perustan perustuslaillisiin periaatteisiin pohjaavalle yhteiskuntalaitokselle ja suojan venäläistä autokratiaa vastaan. Osoituksena siitä pyhyydestä, jonka Suomen kansa antoi keisari Aleksanteri I:n ja hänen seuraajiensa vakuutuksille pitää loukkaamattomina voimassa nämä lait, ripustettiin nämä hallitsijavakuutukset kaikkiin maamme kirkkoihin.
Suomi kulki nyt kohti uusia kohtaloita. Se oli saavuttanut sisäisen itsenäisyyden, mutta Venäjän yliherruuden alaisena. Tulisivatko nämä kaksi tekijää, toinen länsimaista perintöä, toinen varttunut itämaisen itsevaltiuden maaperällä, sopimaan keskenään? Tähän kysymykseen aikalaiset vastasivat eri tavoin ajatuksin ja sanoin. Useimmat olivat epäileviä, joskaan he eivät avoimesti lausuneet julki ajatuksiaan, toiset luottivat, vaikka heikosti, tulevaisuuteen. Keisarin persoonallinen rakastettavaisuus ja "armo" sekä hänen viisaat valtiotekonsa antoivat virikettä heikoille toiveille. Hänen matkansa Suomessa 1819 lujitti näitä tunteita. Kansa tervehti lojaalisesti uutta hallitsijaa. Luotettiin keisariin, mutta ei Venäjään. Osoitettiin alamaista iloa ja virallista tyytyväisyyttä uuteen asemaan, mutta ilman vakaumusta. Sydän ei ollut mukana. Jälleenyhdistyminen Ruotsiin ei enää ollut ajateltavissa, varsinkaan ei senjälkeen kun keisari Aleksanteri ja kruununprinssi Kaarle Juhana olivat kohdanneet toisensa Turussa 1812, ja samana vuonna Ruotsin ja Venäjän välillä oli tehty sopimus. Oli pakko suhtautua oloihin sellaisina kuin ne olivat ja koetettava tehdä parasta uudesta asiaintilasta. "Jokaiselle, joka mielensä malttaen katselee päivien kulkua", Arwidsson kirjoitti Åbo Morgonbladiin vuonna 1821, "ja seuraa aikakausien mullistavia vaiheita, on helposti ilmenevä, että uusi aika on koittanut isänmaallemme. Entiset siteet ovat katkotut, toiset olot ovat tulleet sijalle, ja Aura katselee — — hämmästyksissään ympärilleen, tottumattomana siihen maailmaan, joka häntä ympäröi. Eivät hänelle sovi vanhat muodot; uusi elämä on sytytettävä uuden päivän koittaessa."
Suomen elämässä koitti rauhan kausi, mutta rauha oli pikemmin unta tai hervottomuutta. Valtiosääntöä ja lakeja pidettiin kunniassa ulkonaisesti, kirjaimellisesti, mutta ei niiden vapaan hengen kannalta katsoen. Hallitus ja virkamiehet hoitivat maan asioita moitteettomasti ja isällisellä mahdikkuudella, talonpoika viljeli maataan ja kansa tyytyi oloonsa. Valtiopäivät eivät kokoontuneet — perustuslakien mukaisesti oli hallitsijan asia kutsua ne koolle, milloin hän sen hyväksi katsoi — ja lainsäädäntö sai levätä. Ei mitään uusia veroja (paitsi tullimaksuja) voitu ilman valtiopäivien suostumusta kantaa, jonka vuoksi valtiotaloudella oli suuria vastuksia voitettavana ja taloudellinen elämä oli laimeaa. Politiikka oli pannaan julistettu. Ankara sensuuri valvoi, ettei politiikan ja yleisten valtionasiain harrastus painetun sanan välityksellä voinut saada virikettä. Arkielämä pienine askareineen ja harrastuksineen painoi leimansa koko yhteiskuntaan. Keisari Nikolai I:n hallitusaikana (1825-1855) valonarkuus kävi vielä suuremmaksi ja virkavaltainen painostus lisääntyi, joskaan maan lakeja ei yleensä rikottu. Helsingistä oli 1819 tullut maan pääkaupunki ja sinne muutettiin Turun kaupungin vuonna 1827 sattuneen palon jälkeen yliopistokin, mikä ei ollut satunnainen vaan tarkoituksellinen maan hallinnollisen ja sivistyksellisen keskuksen siirto itää kohti, lähemmäksi Venäjän pääkaupunkia.