Saamieni uutisten johdosta, päätin kirjoittaa kirjeen Plehwelle. Tein sen niin hyvin Reinin kuin yliopistonkin vuoksi siltä varalta, että sijaiskanslerin vaihdon ehdottomasti piti tapahtua. Kirje lähetettiin joulukuun 22 päivänä.

Ilmoitin siinä lähinnä, että olin saanut tiedon Oerstrœmin ja Danielsonin välisestä keskustelusta ja siten saanut tietää, että Reinin ero olisi odotettavissa, sekä lausuin, että tämä herättäisi suurta mielipahaa laajoissa piireissä yliopistossa ja sen ulkopuolella. Mutta jos kansleri siitä huolimatta piti sijaiskanslerin vaihdosta välttämättömänä, rohkenin rehtorina lausua sen toivomuksen, "että viran tulisi saamaan henkilö, joka ei olisi vieras yliopistolle ja jolla olisi edellytyksiä toimia siellä sen korkeiden tarkoitusperien mukaisesti sekä sellainen, joka käyttäisi vaikutusvaltaansa siihen suuntaan, että tämä maallemme tärkeä laitos saisi kehittyä terveesti ja häiritsemättä". Vahvistuksena siitä, että tämä olisi kanslerin toivomusten mukaista, pidin hänen aikomustaan ehdottaa toimeen erästä yliopiston opettajaa, professori Danielsonia. "Vaikkakin", lausuin edelleen, "eroavia mielipiteitä on niistä poliittisista päivän kysymyksistä, joista professori Danielson julkisesti on lausunut mielipiteensä, niin luulen kuitenkin voivani vakuuttaa, että myöskin hänen poliittiset vastustajansa yliopistossa lojaalisesti taipuisivat hänen nimitykseensä. Tosin ei professori Danielson voi toivoa saavansa osaksensa sitä jakamatonta myötätuntoa, jota valtioneuvos Rein sai osakseen. Mutta professori Danielson on aina nauttinut virkatoveriensa henkilökohtaista kunnioitusta ja ylioppilaskunnassa on hänellä huomattavien puhuja- ja kirjailijalahjojensa sekä isänmaallisen mielenlaatunsa vuoksi ollut huomattava vaikutusvalta." Sitten esitin mikä vaara johtuisi siitä, että joku yliopistolle ja sen perinnäistavoille vieras henkilö, joka ehkä varomattomin käsin tarttuisi sen hallinnolliseen järjestykseen ja sisäisiin oloihin, asetettaisiin sen paikallisen hallinnon etupäähän. Ensi sijassa pitäisi välttää, ettei yliopisto tulisi riippuvaiseksi maan hallintovallasta. Yliopiston historia osoitti selvästi, kuinka kenraalikuvernöörin puolelta sattuneet sekaantumiset olivat häiritsevästi vaikuttaneet korkeakouluun, ja kärjistyneissä oloissa olisi vaara tässä suhteessa suurempi kuin milloinkaan.

Se, että oli odotettavissa sijaiskanslerin vaihdos, pidettiin kokonaan salassa. Minulle oli erittäin kiusallista, etten saanut Reinille ilmoittaa, mitä siitä tiesin, mutta vaitiolon lupaus sitoi minua. Tammikuun 7 päivänä 1903 kutsui Oerstrœm Reiniä kirjeellisesti Pietariin "eräässä sijaiskansleria koskevassa asiassa". Danielsonin suostumuksella saatoin nyt ilmoittaa Reinille, kuinka asiat olivat. Hänen ensimmäinen ajatuksensa oli, että tässä oli joku "vanhasuomalainen" vehkeily. Luulin kuitenkin voivani selvittää hänelle, ettei niin ollut asian laita. Danielsonin tiedonannon mukaan ei kukaan paitsi Linderiä ja Johnssonia tietänyt asiasta. Olivatko he kysymykseen vaikuttaneet, oli minulle tuntematonta.

Tammikuun 10 päivänä oli Rein Pietarissa ja oli hänellä keskustelu Oerstrœmin kanssa. Plehweä itseään ei Rein saanut tavata. Tämä tahtoi joko osoittaa epäsuosiotaan tai säästyä epämieluisesta keskustelusta. Heti palattuaan teki Rein minulle selkoa keskustelustaan Oerstrœmin kanssa. Tämä oli ilmoittanut, että kansleri oli tyytymätön siihen, että Rein oli liittynyt vastustuspuolueeseen, ottanut osaa poliittisiin kokouksiin eikä ollut "osoittanut tarpeellista toimeliaisuutta", kun oli kehoitettava opiskelevaa nuorisoa saapumaan asevelvollisuuskutsuntoihin, ja tämä oli yhtenä syynä siihen, että nuoriso niin lukuisasti oli ollut poissa niistä. Kansleri oli sentähden päättänyt H. Majesteetilleen esittää sijaiskanslerin vaihdoksen. Jotta asia rauhallisesti kehittyisi loppuunsa, toivoi Plehwe, että Rein itse pyytäisi eroa. Rein sanoi pitävänsä luonnollisena, että kansleri toivoi hänen eroavan, koska piti häntä sopimattomana. Rein myönsi, että hänen poliittinen katsantokantansa ei ollut sama kuin vallitsevan hallitussysteemin, sekä että hän oli ottanut osaa poliittisiin neuvotteluihin, mutta erittäin toimivana ei hän suinkaan niissä ollut esiintynyt. Hän ei tosin oikeudellisista syistä ollut voinut kehoittaa ylioppilaita saapumaan kutsuntoihin, mutta hän ei ollut myöskään kieltänyt heitä niihin menemästä. Rein huomautti, että hänet oli nimitetty v.t. sijaiskansleriksi vain toistaiseksi, jonka vuoksi eronpyyntö ei olisi tarpeellinen, mutta Oerstrœm arveli, että asia sen kautta voitaisiin järjestää vähemmän ikävää huomiota herättävästi. Rein pyysi ajatusaikaa tätä varten. Parin viikon kuluttua kirjoittaisi hän Oerstrœmille tästä asiasta yksityisen kirjeen. Rein lausui lisäksi sen toivomuksen, että hänen seuraajansa tulisi olemaan yliopiston asioita tunteva henkilö, johon Oerstrœm vastasi, että kanslerilla oli aikomuksena esittää Danielsonia. Rein ilmaisi tyytyväisyytensä siitä ja lausui, että vaikka Danielsonilla oli valtiollisia vastustajia yliopistossa, häntä kuitenkin, pitkäaikaisen toimintansa perusteella tässä laitoksessa, täytyi pitää sopivana toimeen ja hän puolestaan pyysi saada kannattaa hänen ehdokkuuttansa.

Reinin palattua tuli odotettu sijaiskanslerinvaihdos pian tunnetuksi sekä yliopistopiireissä että niiden ulkopuolella. Tämän johdosta oli parikymmentä yliopistonopettajaa tammikuun 18 päivänä kokoontunut O. Donnerin luokse. Minua ei oltu sinne kutsuttu arkaluontoisen asemani vuoksi, mutta puhelimitse kutsuttiin minut myöhemmin illalla kokouksen päätyttyä Donnerille. Oli päätetty lähetystön kautta antaa Reinille se kehoitus, että hän ei itse pyytäisi eroa. Radikaaliselta taholta oli ehdotettu jonkunlaista mielipiteenilmausta Danielsonia vastaan, mutta ehdotus raukesi. Muutamat yltiöpäät hyökkäsivät kiivaasti Danielsonin ehdokkuutta vastaan ja sanoivat, että tilanteen vuoksi olisi parempi, jos yliopisto saisi venäläisen sijaiskanslerin, mutta heidän puheitaan ei kuunneltu.

Reinin kirje Oerstrœmille lähti tammikuun 26 päivänä. Sitä ennen luki hän sen minulle. Hän ei suorastaan pyytänyt eroa, mutta toi selvästi esille kantansa asevelvollisuuskysymyksessä ja lausui, että koska kansleri ei voinut hyväksyä sitä, piti hän luonnollisena, että kansleri halusi sijaiskanslerin vaihdosta. Hänellä (Reinillä) ei ollut oikeutta valittaa asiaa. Hän lopetti kirjeen lausumalla sen toivomuksen, että ei mitään muutoksia tapahtuisi yliopiston sisäisessä järjestyksessä eikä opintovapautta rajoitettaisi.

Danielsonin Pietarista saaman kirjeen mukaan oli Bobrikoff lausunut toivomuksen, että uutta sijaiskansleria ei nimitettäisi ennen hänen saapumistaan Pietariin. Esitettiin täysin uskottavana se väite, että hänellä oli omat ehdokkaansa, ja että hän ensi sijassa tahtoi puoltaa entistä professoria, venäläisen kimnaasin johtajaa V. Semenoffia. Tämän johdosta kirjoitin kanslerinsihteeri Berendtsille ja esitin, mitä seurauksia sellaisesta nimityksestä olisi yliopistolle. Berendts ilmoitti vastaukseksi, että "seitens des Kanzlers bei Besetzung des Vicekanzleramts Herr Semenoff überhaupt niemals in Rechnung genommen war, da er als vollkommen unbedeutend und für dies Amt unwürdig angesehen wird".

[Että Bobrikoff kannatti Semenoffia, sen vahvisti todeksi Plehwe eräässä keskustelussa Danielsonin kanssa toukokuun 3 päivänä. Kun Danielson kysyttäessä mainitsi, että hänen nimitystään eräissä piireissä ei oltu vastaanotettu myötätuntoisesti, lausui Plehwe: "Ne olisivat siis mieluummin halunneet saada Semenoffin, joka, kuten tiedätte, oli kenraalikuvernöörin ehdokas.">[

Tammikuun lopulla sai Danielson kutsun saapua Pietariin. Koska hän voi arvata, että häneltä nyt vaadittaisiin varmaa vastausta, tahtoi hän ennen matkaansa neuvotella muutamien virkatoveriensa kanssa. Otin tehtäväkseni kutsua ne konsistorin jäsenet, joiden läsnäoloa Danielson halusi, kokoukseen luokseni helmikuun i päivän illalla. Läsnä olivat: Runeberg, Gustafsson, A. Donner, Lang, E.G. Palmén, Hermanson, A. Homén, Rosenqvist, Tigerstedt, Chydenius ja Aspelin. Heikeliä oli myöskin kutsuttu, mutta hän oli estetty saapumasta. Keskusteltiin verrattain pitkään. Hermanson, Palmén, Aspelin, Tigerstedt, Donner ja minä olimme sitä mieltä, että Danielson silloisten olosuhteiden vallitessa tekisi yliopistolle palveluksen, jos hän ottaisi viran vastaan, sillä sen kautta ainakin se ajankohta lykkäytyisi, jolloin yliopisto joutuisi hävitystyön ja venäläistyttämisen uhriksi. Samalla edellytettiin luonnollisesti, että ei mitään sellaisia ehtoja asetettaisi, joihin kunnian mies ei voisi suostua. Rosenqvist, joka painosti, että hän katsoi Danielsonilla olevan toisen siveellisen kannan kuin Reinillä, sekä Homén ja Gustafsson luulivat, että Danielsonia käytettäisiin aseena hallituspolitiikan vääriin aikeisiin, ja että olisi parempi jos venäläinen ottaisi viran kuin että sen uuden aikakauden, jonka alkuna Reinin ero epäilemättä olisi, aloittaisi suomalainen mies. Tilanne olisi silloin myös selvempi. Runebergin kanta oli välittävä. Hän arveli, että ne valtiolliset mielipiteet, jotka Danielsonilla oli, antoivat hänelle mahdollisuuden ottaa vastaan toimen ja koettaa, voisiko hän sijaiskanslerina tehdä jotakin yliopiston ja maan hyväksi. Chydenius ei katsonut voivansa antaa Danielsonille mitään neuvoa. Kaikki olivat yhtä mieltä siitä, että tätä johtivat yksinomaan siveelliset ja isänmaalliset vaikuttimet.

Pitkähkössä lausunnossa esitti Danielson kantansa. Hänen valtiollisen kantansa lähtökohtana oli se edellytys, että Venäjän Suomipolitiikassa oli kaksi eri virtausta, toinen, joka kokonaan tahtoi venäläistyttää meidät, ja toinen, jonka tarkoitus ei mennyt niin pitkälle, vaan ainoastaan muutamien valtakunnallisten intressien toimeenpanemiseen. Edellisen kanssa eivät neuvottelut olisi mahdollisia, mutta hyvinkin jälkimmäisen kanssa. Jos jälkimmäinen suunta pääsisi lopullisesti voitolle, voisimme me myöntymällä eräissä kohdissa säilyttää valtiollisen ja sivistyksellisen elämismahdollisuutemme. Jos tämä edellytys osoittautuisi vääräksi tai maltillinen suunta menettäisi vaikutustaan, ei hänen kannallansa enää olisi riittävää perustetta, koska millään myönnytyksillä ei silloin enää olisi merkitystä. Hän oli keskusteluista Plehwen kanssa ja muistakin syistä luullut huomaavansa, että hänen edellytyksensä olivat oikeat. Tuliko hänen vastauksensa sijaiskanslerintoimen suhteen myönteiseksi vai kielteiseksi, riippui huomattavassa määrässä siitä, minkä vaikutelman hän käynnillään asianomaisen luona saisi yleisestä valtiollisesta asemasta, sekä myöskin niistä vaatimuksista, joita mahdollisesti hänelle sijaiskanslerina asetettaisiin. Danielson huomautti nimenomaan, että mikä hänen kantansa ensi kutsuntojen suhteen tulisikaan olemaan, ei hän käyttäisi virkavaltaansa saadaksensa nuoria miehiä saapumaan niihin. Kokouksen tulokseksi jäi ilmeisesti se, että oltiin valmiit antamaan kaikki kunnioitus Danielsonin menettelylle, suostuipa hän virkaan tai ei.