Luulenpa istuneeni täten hetken aikaa vuoteessa tuijottaen ympärilleni, kykenemättä käsittämään mitään. En voinut tämän ajan kuluessa erottaa itseäni ympärilläni olevista persoonattomista esineistä, yhtä vähän kuin kehittymätön sielu, joka ei ole vielä ottanut vastaan niitä vaikutuksia, mitkä tekevät sen persoonaksi. On kummallista, kuinka tuskallinen tämä kykenemättömyydentunne on. Mutta sellaisia me olemme. Sanat eivät riitä kuvaamaan sitä henkistä tuskaa, jota kärsin sen aikaa, kun sokeana, avuttomana etsin itseäni rajattomasta tyhjyydestä. Ei mikään muu sielun tila voi synnyttää samanlaista tuskallista, ehdotonta henkisen elämän pysähtymisen tunnetta, joka on seurauksena erään sielun tukipisteen, ajatuksen lähtökohdan katoamisesta, kuten silloin käy, kun henkilö hetkeksi menettää tietoisuuden omasta itsestänsä. Toivon, ettei minun koskaan enää tarvitsisi kokea samaa.
En tiedä, kuinka kauan tätä tilaa oli kestänyt – ijankaikkisuudelta se aika minusta tuntui – kun muisto kaikista entisistä tapahtumista yht’äkkiä välähti salaman tavoin esille. Muistin, kuka ja missä olin, miten olin tänne tullut, ja käsitin, että ne kuvat, jotka äsken olivat liikkuneet sielussani eilen tapahtuneina, olivatkin kotoisin aikakaudelta, jonka sukupolvi jo kauan, kauan sitte oli muuttunut tomuksi. Hypähtäen vuoteestani seisoin keskellä lattiaa, puristaen molemmin käsin ohimoitani, jotka tuntuivat halkeavan. Sitte kaaduin takaisin vuoteelle ja makasin siinä liikahtamatta, painaen kasvojani tyynyyn. Vastavaikutus, joka oli välttämättömänä seurauksena siitä sielun kiihtymisestä ja henkisestä kuumeesta, minkä kauhistuttava havaantoni oli ensimäisenä synnyttänyt, oli nyt tullut. Tunteiden myrsky, joka oli varttonut vain sitä, että tulisin täysin selville nykyisestä asemastani ja siitä johtuneista seikoista, valtasi minut nyt. Makasin vuoteella, pitäen siitä suonenvedontapaisesti kiinni, ja taistelin kiristynein hampain ja vaikeasti huohottaen ankaraa taistelua, säilyttääkseni järkeni. Sielussani oli kaikki mennyt pirstaleiksi, kadottanut pohjan. Entiset tuntemistapani, aateyhtymät, käsitykseni ihmisistä ja asioista, kaikki oli hajonnut, kadottanut yhteytensä ja kiehui nyt, kuten näytti, hurjassa sekasorrossa. Ei ollut jälellä enää minkäänlaista tukikohtaa, ei mitään ehyttä. Ainoastaan tahto oli vielä jälellä, mutta mikäpä ihmistahto olisi ollut kyllin luja huutamaan sellaiselle kuohuvalle merelle: »asetu, tyynny!» En uskaltanut ajatella. Kun koetinkin kuvitella mieleeni tapahtuneista seikoista johtuvia seurauksia, tunsin aivoissani sietämätöntä pyörrytystä. Minut alkoi vallata luulo, että olin kaksi henkilöä, kaksoisolento, ja tämä näytti yksinkertaisimmin selittävän kummalliset kokemukseni.
Tiesin, että olin tulemaisillani hulluksi. Jos makaan tällä tavalla miettimässä, olen mennyttä kalua. Minun täytyy keksiä jotakin, mikä karkottaa mietteeni, vaikkapa vain ruumiin liikuntoa. Hyppäsin vuoteeltani, pukeuduin nopeasti, avasin oven ja kiiruhdin alas portaita. Oli vielä varhainen aamu, tuskin valoisaa, jonka tähden en tavannutkaan ketään rakennuksen alemmissa kerroksissa. Eteisessä riippui hattu, jonka pistin päähäni. Avatessani ovea huomasin sen niin huolimattomasti suletuksi, etteivät murtovarkaudet siitä päättäen näyttäneet kuuluvan nykyisen Bostonin vaaroihin. Astuin ulos. Kaksi tuntia kävelin tai juoksin pitkin kaupungin katuja, kiertäen useimmat niemekkeen korttelit. Ainoastaan muinaistutkija, joka tuntee erotuksen nykyisen Bostonin ja yhdeksännentoista vuosisadan Bostonin välillä, voi jossakin määrin käsittää, kuinka usein minut valtasi syvä hämmästys tämän ajan kuluessa. Katsellessani eilen rakennuksen katolta kaupunkia, oli se kylläkin näyttänyt minusta oudolta, mutta silloin näin sen vain pääpiirteissään. Vasta nyt katuja kierrellessäni huomasin, kuinka suuri ja täydellinen muutos oli. Muutamat minun aikakaudeltani säilyneet jätteet olivat omiaan tuomaan tämän muutoksen yhä selvemmin näkyviin, sillä jos niitä ei olisi ollut, olisin luullut vaeltavani ihan oudossa kaupungissa. Henkilö, joka on jättänyt syntymäkaupunkinsa lapsena ja palaa sinne viidenkymmenen vuoden kuluttua, huomaa sen tosin muuttuneen suuresti. Hän hämmästyy, vaan ei joudu päästänsä pyörälle. Hän tietää, että pitkä aika on kulunut, ja että se on vaikuttanut muutoksia myöskin hänessä itsessään. Hän muistaa ainoastaan hämärästi tuon lapsuutensa ajan kaupungin. Mutta minulla ei ollut minkäänlaista käsitystä välillä olleesta ajasta. Tietoisuuteni sanoi, että olin eilen, muutamia tunteja sitten vaeltanut näitä katuja, joissa tuskin pieninkään kohta oli säilynyt entisellään. Vanhan kaupungin kuva oli muistossani niin tuoreena ja selväpiirteisenä, ettei todellinen kaupunki voinut sitä syrjäyttää, vaan taisteli sen kanssa, joten milloin toinen milloin toinen niistä tuntui unelmalta. Kaikki, mitä näin, sekottui mielikuvituksessani yhdeksi kuten kaksi samalle levylle päällekkäin otettua valokuvaa.
Vihdoin jouduin takaisin samalle ovelle, josta olin tullut ulos. Askeleeni lienevät vaistomaisesti tuoneet minut entisen kotini paikalle, sillä itse en ollut kulkiessani käsittänyt, että palaan sinne takaisin. Tämä talo tuntui minusta kodilta yhtä vähän, kuin mikä muu paikka tahaan tässä oudon sukupolven asumassa kaupungissa, jonka asukkaat tuntuivat minusta yhtä täydellisesti vierailta, kuin kaikki muutkin nykyjään maan päällä elävät miehet ja naiset. Jos käytävän ovi olisi ollut lukossa, olisi se luultavasti muistuttanut minulle, ettei minulla ole talossa mitään tekemistä, ja minä olisin jatkanut matkaani. Mutta se avautui, kun työnsin sitä. Epävarmoin askelin kulin eteisen läpi ja astuin erääseen sen vieressä olevaan huoneeseen.
Heittäydyin tuolille ja painoin käsilläni polttavia silmiäni, jotta pääsisin näkemästä ympäristöäni ja tuntemasta sen synnyttämää kamalaa yksinäisyyden tunnetta. Mieleni vallannut sekasorto oli niin suuri, että se synnytti ruumiillistakin kivun tunnetta. Mitenkäpä voisinkaan kuvata silloin kärsimääni tuskaa, kun aivoni tuntuivat sulavan, tai sanomatonta avuttomuuden tunnetta, joka minut oli vallannut. Tuskissani vaikeroitsin ääneeni. Aloin tuntea, että kadotan järkeni, jollen nyt saa tukea. Mutta silloin apu saapuikin. Kuulin äkkiä vaatetten kahinaa ja katsahdin ylös. Edit Leete seisoi edessäni. Hänen kauniit kasvonsa kuvastivat syvintä osanottoa.
»Mitä on tapahtunut, herra West?» kysyi hän. »Olin täällä, kun tulitte sisään. Huomasin, että olitte peräti onnettoman näköinen, enkä voinut olla tulematta esiin, kuullessani teidän valittavan. Miten teidän on käynyt? Missä olette ollut? Enkö voisi tehdä jotakin hyväksenne?»
Ehkäpä hän lienee puhuessaan sattumalta tai säälistä ojentanut molemmat kätensä minua kohti. Tartuin niihin ja pusersin niitä yhtä vaistomaisesti, kuin hukkunut tarttuu kiinni ja puristaa köyttä, joka hänelle heitetään viime hetkessä. Nähdessäni hänen surulliset kasvonsa ja säälin kostuttamat silmänsä, poistui pyörryttävä tunne aivoistani. Toisen henkilön hellä myötätuntoisuus, joka väreili hänen sormiensa hiljaisesta puserruksesta, antoi minulle tarvitsemani tuen. Hänen tyynnyttävä ja lohduttava läsnäolonsa vaikutti kuten ihmeitä tekevä taikajuoma.
»Jumala siunatkoon teitä», sanoin hetken kuluttua. »Hän teidät lienee lähettänytkin luokseni juuri nyt. Luulenpa, että olisin tullut mielipuoleksi, jos ette te olisi saapunut tänne».
Kyyneleet täyttivät hänen silmänsä.
»Herra West», sanoi hän, »me näyttänemme teidän mielestänne peräti sydämettömiltä. Kuinka voimmekin jättää teidät yksin niin pitkäksi ajaksi. Mutta kai kohtaus jo on ohi? Voittehan jo paremmin?»