»Tuo on kieltämättä sangen ylevää filosofiaa», sanoin minä», mutta siitä huolimatta on mielestäni väärin, että henkilö, joka valmistaa jotakin tuotetta kaksi sen vertaa kuin toinen, saa saman palkan kuin hänkin, eikä tämä vääryys vähene siitä, että kumpikin on koettanut parhaansa».
»Luuletteko todellakin niin?» kysyi tohtori Leete. »Minusta taas tuntuu teidän ajatustapanne peräti kummalliselta. Nykyajan katsantokannan mukaan ei ketään palkita sentähden, että hän voi tehdä kaksi kertaa niin paljon kuin joku toinen, vaan häntä päinvastoin rangaistaan, ellei hän sitä tee. Palkitsivatko yhdeksännentoista vuosisadan ihmiset hevosta siitä, että se voi vetää raskaamman kuorman kuin vuohi? Me löisimme hevosta, jos ei se näin tekisi, sillä se on vuohta vahvempi, joten sen siis pitää jaksaakkin enemmän. Ihmeellisesti ne siveelliset käsitteet näkyvätkin muuttuvan». Tätä sanoessaan oli tohtorin kasvoilla sellainen ilme, että minun täytyi väkisinkin nauraa.
»Meidän aikalaisemme tosin palkitsivat ihmisiä heidän lahjojensa mukaan, vaikka he antoivatkin vuohiin ja hevosiin nähden voiman määrätä suoritettavan palveluksen suuruuden. Mutta luulen tämän menettelytavan varsinaisena syynä olleen sen havaannon, että eläimet, jotka eivät kykene ajattelemaan, tekevät jo luonteensa vaatimuksesta parhaansa, kun taas ihmisiä voidaan houkutella siihen ainoastaan siten, että heidät palkitaan suoritetun työn paljouden mukaan. Tämän johdosta kysyn vieläkin, mitenkä te olette voineet karttaa tämän välttämättömyyden, elleivät nimittäin ihmisluonteet ole tuntuvasti muuttuneet viimeisten sadan vuoden kuluessa?»
»Saman välttämättömyyden alaisia me olemme vieläkin», vastasi tohtori Leete. »En usko ihmisluonnon tässä suhteessa rahtuakaan muuttuneen sitte teidän aikakautenne. Se on vieläkin sellainen, että keskinkertaiset ihmiset tarvitsevat erityisiä palkinnoita tai etuja, jos mieli heitä saada käyttämään kaiken kykynsä jossakin suhteessa».
»Mutta miten voidaan kiihottaa ihmisiä suurempiin ponnistuksiin, kun kaikkien tulot ovat yhtäsuuret, tehköötpä he sitte vähän tai paljon?» kysyin minä. »Yhteishyvän harrastus voi tällaisenkin yhteiskuntajärjestelmän vallitessa kiihottaa yleviä luonteita tarmokkaaseen toimintaan, mutta eivätkö tavalliset ihmiset lyö tehtäviänsä laimin ja, huomatessaan etteivät suurimmatkaan ponnistukset voi lisätä eikä laiskutteleminen vähentää heidän tulojansa, ajattele: »hullu paljon työtä tekee, viisas elää vähemmälläkin»?
»Luuletteko todellakin», vastasi isäntäni, »että ihmisiin ei pysty mitkään muut vaikuttimet, kuin uhkaava puute tai ylellisyyden toivo, koska näytte otaksuvan että turvattu ja kaikille samanlainen toimeentulo poistaisi kaiken toimintahalun? Eivät teidän aikalaisennekaan toden perästä uskoneet sitä, vaikka he ehkä luulivat uskovansa. Sillä kun kaikkein suurinta ponnistusta vaativa oman itsensä uhraaminen oli kysymyksessä, niin he vetosivat aivan toisenlaisiin kiihottumin. Sotilaille, joiden esim. tuli kuolla kansansa puolesta, eivät he esittäneet motiivina korkeata palkkaa, vaan saavutetun kunnian, ihmisten kiitollisuuden, isänmaanrakkauden ja velvollisuuden tunnon, eikä löydy ihmiskunnan historiassa aikakautta, jolloin nämä vaikuttimet eivät olisi loitsineet esiin parasta ja jalointa, mitä ihmisissä on. Eikä siinä kyllin. Sillä jos lähemmin tarkastelette rahan himoa, joka teidän aikananne oli tavallisin kiihotin ponnistuksiin, huomaatte, ettei rahan hankkimisen vaikuttimena ollut yksistään kurjuuden pelko tai ylellisyyden halu. Useilla henkilöillä oli päinvastoin aivan toiset syyt rahojen kokoilemiseen. He himoitsivat valtaa, halusivat saavuttaa jonkinlaisen yhteiskunnallisen aseman tai olivat kunnianhimoisia ja tahtoivat hankkia kyvykkään ja yrityksissään menestyvän miehen maineen. Huomaatte siis, että vaikka olemmekin poistaneet kurjuuden ja sen synnyttämän pelon sekä liiallisen ylellisyyden ja halun siihen, on meillä vielä jälelläkin sangen useita vaikuttimia, jotka ennen olivat rahan keräilemisen perusteena, ja samoin on jälellä kaikki ne vaikuttimet, jotka ovat omiaan kiihottamaan suurimpiin ponnistuksiin. Alhaisempain kiihottimien sijaan, jotka eivät enää voi vaikuttaa meihin, on tullut ylevämpiä, teidän aikakaudellanne aivan tuntemattomia. Kun ei mitään työtä enää tehdä yksityisten, vaan koko kansan hyödyksi, kiihottaa patriotismi ja ihmisrakkaus työntekijöitä ponnistelemaan aivan samoin kuin teidän aikananne sotamiehiä. Teollisuusarmeija on sotajoukko yhtähyvin täydellisen järjestyksensä kuin sen uhrautuvaisuudenkin kautta, joka innostuttaa sen jäseniä.
Samoin kuin te koetitte isänmaanrakkauden ohella herättää myöskin kunnianhimoa kiihottaaksenne sotilastenne urhoollisuutta, samoin teemme mekin. Kun teollisuusjärjestelmämme perustuu siihen, että jokaisen tulee tehdä yhtä paljon, toisin sanoen kaikki, mitä hän voi, niin ovat työntekijäin kehottamista tarkoittavat keinot luonnollisesti sangen tärkeänä osana järjestelmässämme. Täällä on kansan palveluksessa osotettu ahkeruus ja into ainoana varmana tienä maineeseen, arvoon ja vaikutusvaltaan. Se palvelus, jonka yksityinen on tehnyt yhteiskunnalle, määrää hänen arvonsa siinä. Verrattuna niihin keinoihin, joita nykyjään käytämme saadaksemme ihmiset uutteraan toimintaan, on pureva puute ja turha loisto, joihin te luotitte, yhtä huonoja ja epävarmoja kuin raakojakin. Teidänkin alhaisella aikakaudellanne jo ajoi kunnianhimo ihmisiä paljoa hurjempiin ponnistuksiin, kuin rahanhimo milloinkaan olisi voinut».
»Olisi hyvin hauskaa saada lähemmin tutustua teidän yhteiskuntajärjestelmäänne», sanoin minä.
»Järjestelmämme on tietysti yksityiskohtiinsa nähden sangen laajaperäinen», vastasi tohtori Leete, »sillä se on koko työ-armeijamme järjestön perustuksena. Mutta lyhyestäkin selityksestä voitte saada ainakin jonkunlaisen yleiskäsityksen».
Keskustelumme keskeytyi, sillä miellyttävä Edit astui ylös luoksemme. Hän oli kävelypuvussa ja tuli keskustelemaan isänsä kanssa jostakin asiasta, jonka tämä oli jättänyt hänen toimitettavakseen.