Vakuutin vielä kerran haluavani.
»Tulkaa sitte musiikkihuoneeseen», sanoi hän.
Minä seurasin häntä erääseen huoneeseen, jossa oli paneeliseinät ilman seinäpapereita. Lattiakin oli kiillotettua puuta. Valmistauduin näkemään uusia keksintöjä soittokoneiden alalla, mutta en huomannut huoneessa mitään, jota edes vilkkain mielikuvitus olisi voinut otaksua soittokoneeksi. Ällistynyt ulkomuotoni näytti suuresti huvittavan Editiä.
»Olkaa hyvä ja katsokaa päivän ohjelmaa», sanoi hän ojentaen minulle kortin. »Sanokaa, mitä haluatte kuulla, ja ottakaa huomioon, että kello on nyt viisi.»
Korttiin oli painettu päivämäärä syyskuun 12 p. 2000 sekä pisin musiikkiohjelma, mitä koskaan olin nähnyt. Se oli yhtä vaihteleva kuin pitkäkin, sisältäen erinomaisen valikoiman sooloja, duetteja ja kvartetteja sekä vokaali että instrumenttaalimusiikin alalta ynnä useita orkesterikappaleita. Jouduin ihan pyörälle katsellessani tuota kummallista ohjelmaa, mutta Editin rusottava sormenpää saattoi minut jäljille, viitaten erityistä osastoa, jonka edellä oli »kello 5 iltapäivällä». Nyt huomasin, että koko tuo summaton ohjelma riitti koko päiväksi ja oli jaettu kahteenkymmeneen neljään kutakin vuorokauden tuntia vastaavaan osastoon. Ryhmässä »kello 5 iltapäivällä» oli vain muutamia kappaleita, ja minä viittasin haluavani kuulla erästä urkusävellystä.
»Hauskaa, että tekin pidätte uruista», sanoi Edit. »Luulenpa, ettei mikään muu musiikkilaji sovellu mielialaani yhtä usein kuin se».
Hän osotti minulle mukavan paikan sekä astui sitte toiselle puolelle huonetta. Siellä hän kosketti, mikäli näin, ainoastaan paria nappia. Samassa täyttivät mahtavat urkujen sävelet huoneen. Soiton voima oli jollakin tavalla sovitettu tarkasti huoneen koon mukaan, joten se ei kuulunut liian kovalta. Kuuntelin kappaleen loppuun, tuskin uskaltamatta hengittää. Sellaista musiikkia yhtä mestarillisesti esitettynä en koskaan ollut kuvitellutkaan kuulevani.
»Ihanaa!» huudahdin, kun viimeinen suuri sävellaine vähitellen häipyi. »Itse Bach lienee varmaan istunut urkujen ääressä. Mutta missä urut ovat?»
»Varttokaahan vielä hetkinen», sanoi Edit. »Soisin teidän kernaasti kuulevan erään valssin, ennenkuin jatkatte kyselyänne. Minusta se on aivan hurmaava».
Samalla täyttivät viulun säveleet huoneen viehättävinä ja lumoavina kuin kesäyö. Kun soitto oli lopussa, jatkoi hän: