Huom.!
Yhdeksännentoista vuosisadan lopulla oli usein tapana, että muutamain Yhdysvaltojen yliopistojen köyhät oppilaat koettivat pitkien kesälupien aikana ansaita lukukauden tarpeita varten varoja siten, että asettuivat ravintoloihin palvelemaan tarjoilijoina. Muutamat koettivat ajan ennakkoluulojen mukaisesti väittää, että henkilöt, jotka vapaaehtoisesti antautuvat sellaiseen toimeen, eivät voineet olla todellisesti sivistyneitä maailmanmiehiä. Mutta tällainen arvostelu kumottiin ja osotettiin, että he ansaitsivat päinvastoin tunnustusta, koska he esimerkillään puolustivat kaiken kunniallisen ja tarpeellisen työn arvoa. Tällaisen todistuskappaleen käyttäminen on omiaan kuvaamaan minun aikakaudellani vallinnutta yleistä käsitteiden sekaannusta. Tarjoilijan ammatti ei olisi tarvinnut erityistä puolustusta paremmin kuin moni muukaan senaikuinen elinkeino, mutta siihen aikaan oli mahdotonta puhua työn arvosta. Työnsä myöminen mahdollisimman korkeaan hintaan ei ollut yhtään parempaa, kuin mahdollisimman korkean hinnan kiskominen tavaroista. Kumpikin oli kauppaa, jota voitiin arvostella ainoastaan afäärin kannalta. Vaatiessaan maksun työstänsä rahassa hyväksyi työntekijä rahan mittapuuksi ja luopui siten vaatimuksesta tulla arvostelluksi jonkun toisen perusteen mukaan. Se tahrapilkku, jolla tämä välttämätön menettely saastutti jaloimmankin palvelusmuodon, pahoitti jalojen ja tunteellisten henkilöiden mieliä syvästi, mutta sitä ei voitu poistaa. Eikä siitä ollut ainoatakaan poikkeusta. Kuinka ylevää palvelus lienee ollutkin, määräsi markkinoilla vallitseva kilpailu sen hinnan rahassa. Lääkärin täytyi myydä taitonsa, apostolin saarnansa aivan samoin kuin kaikkien muidenkin. Profeetan, joka oli aavistanut Jumalan tahdon, täytyi tinkiä ilmestyksensä hintaa ja runoilijan kaupata aatteitaan kirjamarkkinoilla. Jos minulta kysyttäisiin, mikä on tämän aikakauden suurin onni verrattuna siihen aikaan, jolloin minä ensi kerran näin päivänvalon, niin vastaisin: se on työn arvossapitäminen, joka on saavutettu siten, että sille ei määrätä hintaa rahassa, ja että olemassaolon kilpailu on poistettu. Kun jokaista vaaditaan tekemään parhaansa, asetetaan Jumala hänen mestarikseen, ja kun kunnia on ainoa kelpo työn palkinto, on meidän aikamme sotalaitoksen paras ominaisuus siirtynyt kaikille palvelusaloille.
VIIDESTOISTA LUKU.
Katsellessamme rakennusta jouduimme kirjastohuoneeseenkin emmekä voineet vastustaa kiusausta heittäytyä lepäämään siellä oleville muhkeille nahkapäällyksisille nojatuoleille. Istuimme hetkeksi juttelemaan erääseen sivukammioon, jonka seinät olivat katosta lattiaan saakka kirjojen peitossa.[3]
»Edit sanoi minulle», virkkoi rouva Leete, »että olette ollut koko aamun kirjastossa. Tiedättekö, että olette mielestäni kadehdittavin kuolevaisista?»
»Olisipa hauskaa kuulla minkätähden», vastasin.
»Koska viime vuosisadan kirjat ovat teille kaikki uusia», vastasi hän. »Saatte lukeaksenne niin paljon hauskoja kirjoja, että tuskin ehditte ensimäisten viiden vuoden kuluessa syömäänkään. Olisinpa tosiaan valmis mihin uhrauksiin tahansa, kun saisin vielä kerran lukea uusina Berrianin novellit».
»Tai Nesmythin», lisäsi Edit.
»Niin, tai Oaten runot tai »Menneisyys ja nykyisyys» tai »Alussa» tai – voisinpa luetella tusinan kirjoja, joista jokainen on yhtä arvokas kuin vuosi elämästä», huudahti rouva Leete innostuneena.