»Aivan niin», sanoi hän. »Luullakseni onkin ollut parasta, että olette pysynyt sieltä poissa. Minun olisi pitänyt ajatella sitä, eikä puhua asiasta mitään».

»Päinvastoin oli hyvä, että otitte sen puheeksi», vastasin. »Vaara, jos sitä laisinkaan olikaan, kesti ainoastaan pari kolme ensi päivää. Teitä on minun etupäässä kiittäminen siitä, että tunnen olevani niin varma ja kotiutunut tässä uudessa maailmassa. Menisin aivan mielelläni nyt iltapäivällä kammiooni, jos tulette mukaani ja karkoitatte loitolle kaikki kummitukset».

Edit vastusteli ensin hiukan, mutta huomattuaan, että aioin todella mennä, suostui hän seuraamaan minua. Multavalli, joka oli luotu ylös perustusta kaivettaessa, näkyi puiden välistä taloon, ja muutamia askeleita käveltyämme olimme paikalla. Kaikki oli vielä samassa kunnossa kuin silloin, kun työ keskeytyi sentähden, että kammion asukas löydettiin. Ovi vain oli avattu ja kivilaatta asetettu paikoilleen katolle. Me laskeusimme alas kaivokseen, kävimme ovelle ja astuimme heikosti valaistuun huoneeseen.

Kaikki oli vielä aivan samoin kuin sinä iltana satakolmetoista vuotta sitte, jolloin olin vaipunut pitkälliseen uneeni. Seisoin hetken puhumatta paikoillani ja katselin huonetta. Seuralaiseni katseli salaa minua pelon ja säälin sekaisella uteliaisuudella. Ojensin käteni ja hän tarttui siihen – hänen hennot sormensa vastasivat hiljaa puserrukseeni. Vihdoin hän kuiskasi:

»Eikö olisi parasta, että lähtisimme pois täältä? Älkää luottako liiaksi itseenne! Teistä mahtaa tuntua kummalliselta».

»Päinvastoin», vastasin, »omituisinta on, ettei minusta ensinkään tunnu kummalliselta».

»Eikö todellakaan!» ihmetteli Edit.

»Ei vähintäkään», sanoin. »Mielenliikutusta, jota te nähtävästi odotatte ja jota minäkin luulin tuntevani täällä käydessäni, ei näy ilmestyvänkään. Minä tunnen kylläkin, minkä vaikutuksen kaikki nämä ympärilläni olevat esineet tekevät mieleeni, mutta ne eivät vaikuta tärisyttävästi. Tämä ihmetyttää minua enemmän kuin teitä. Aina tuosta kauheasta aamusta saakka, jolloin te tulitte avukseni, olen koettanut karkoittaa mielestäni jokaisen entistä elämääni koskevan ajatuksen samoin kuin olen välttänyt tätä huonetta yksinomaan sentähden, että olen pelännyt mielenliikutusta. Olen tässä suhteessa henkilön kaltainen, joka on pitänyt jotakin jäsentä aivan liikuttamatta yhdessä kohden, koska hän on pelännyt siitä koituvaa kovaa kipua, mutta koettaessaan vihdoin sitä liikuttaa, huomaakin että se on lamautunut, aivan tunnoton».

»Tarkoitatteko, että olette kadottaneet muistinne?»

»En suinkaan. Muistan kaikki entisen elämäni yhteydessä olevat seikat, mutta ne eivät vaikuta minuun sanottavasti. Entinen elämäni on yhtä selvänä edessäni kuin eilinen päivä, mutta näiden muistojen herättämät tunteet ovat yhtä heikkoja ja himmeitä, kuin tietäisin, kuten itse asiassa onkin laita, että ne ovat jo vuosisadan vanhoja. Tämän seikan voi luullakseni helposti selittääkkin. Ympäristön muutos vaikuttaa aivan samoin kuin pitempi ajanjakso: kummassakin tapauksessa näyttävät äsken eletyt tapaukset siirtyvän kauas entisyyteen. Kun heräsin syvästä unestani, tuntui entinen elämäni olevan yhtä lähellä kuin eilinen päivä, mutta nyt kun olen tutustunut uuteen ympäristööni ja nähnyt ne merkilliset muutokset, joiden alaisena maailma on ollut, ei minun ole enää vaikea vaan päinvastoin pikemmin helppo uskoa, että olen nukkunut kokonaisen vuosisadan. Käsitättekö, miltä tuntuu, kun on elänyt vuosisadan neljässä päivässä? Tunnen, että minulle on käynyt juuri niin, ja tämä tunne vaikuttaa, että entinen elämäni näyttää niin etäiseltä ja himmeältä. Käsitättekö, miten sellainen on mahdollista?»