Niinhän todella olikin. Kuinka polttavaa surua hän lienee tuntenutkin, oli hän jo aikoja sitte lakannut itkemästä, ja minunkin liikutukseni katosi, kyyneleeni kuivuivat. Olin rakastanut häntä rajattomasti entisessä elämässäni, mutta siitähän oli jo kulunut toistasataa vuotta! Ehkäpä joku syyttää minua näiden sanojen johdosta tunteettomuudesta, mutta eihän ole kellään sellaisia kokemuksia kuin minulla, ja ainoastaan niiden nojalla voidaan minua tuomita.
Kun aioimme lähteä huoneesta, sattui katseeni eräässä nurkassa olevaan suureen rautaiseen kassakaappiin. Osotin sitä seuralaiselleni ja sanoin:
»Tämä huone oli sekä makuukammioni että kassaholvini. Tuossa kaapissa on useampia tuhansia dollareita kullassa ja suuri määrä arvopapereita. Jos olisin nukkumaan mennessäni aavistanut, kuinka kauan uneni kestää, olisin lohduttanut itseäni sillä, että tuolla oleva kulta riittää tyydyttämään tarpeeni, heräsinpä sitte kuinka kaukaisessa maassa tai millä aikakaudella tahaan. Jos joku olisi sanonut minulle, että tulee aika, jolloin se menettää ostokykynsä, olisin pitänyt tällaista väitöstä mahdottomimpana unihaaveena. Nyt olen kuitenkin herännyt kansan keskuudessa, jolta en voi ostaa edes leivän palasta, vaikka antaisin siitä maksuksi vaununlastin kultaa».
Luonnollisesti en saanut Editiä käsittämään, mitä kummallista siinä oli.
»Minkä ihmeen tähden teidän sitte pitäisi voida ostaa kullalla leipää?» kysyi hän vain.
YHDESKOLMATTA LUKU.
Tohtori Leete oli ehdotellut, että menisimme seuraavana aamuna katselemaan kaupungin kouluja ja korkeampia oppilaitoksia. Hän lupasi silloin parhaansa mukaan selittää minulle kahdennenkymmenennen vuosisadan opetusjärjestelmää.
»Saatte nähdä», sanoi hän, kun lähdimme matkaan aamiaisen syötyämme, »että opetusjärjestelmämme on monessa tärkeässä suhteessa erilainen kuin teidän. Pääasiallinen ero on kuitenkin siinä, että nykyjään kaikki poikkeuksetta voivat saada samanlaisen perusteellisen opetuksen, kuin teidän aikakaudellanne tuli ainoastaan pienen vähemmistön osaksi. Kaikki, mitä olemme tehneet ihmiskunnan aineellisen hyvinvoinnin edistämiseksi, ei olisi mielestämme edes mainitsemisen arvoista, jos emme sen lisäksi olisi voineet hankkia kaikille samanlaista sivistymismahdollisuutta».
»Mutta se kai maksaa tavattomasti», huomautin.
»Vaikka siihen kuluisi puolet maan tuloista, ei kukaan nurisisi», vastasi tohtori Leete, »eipä vielä sittenkään, vaikka se veisi kaikki ja jättäisi meille vain niukan ruuan. Mutta itse asiassa ei kymmenentuhannen nuorukaisen kasvattaminen maksakkaan kymmentä, eipä edes viittä kertaa niin paljon kuin tuhannen. Kasvatuksenkin alalla toteutuu sääntö, että kaikki suuressa kaavassa harjoitetut työt tulevat suhteellisesti paljoa halvemmiksi, kuin pienet yritykset».