»Enpä usko edes sitä», vastasi hän punastuen ja luoden hätäisen katseen minuun. Lumoava hymy leikki hänen huulillaan, osottaen että hän kiusallisesta hämmästyksestään huolimatta huomasi asemassamme jonkun naurettavan puolen. »En tiedä varmaan, voiko asia edes huvittaakkaan teitä».
»Isännehän olisi sanonut sen minulle», sanoin houkutellen. »Te hänet siitä estitte. Isänne mielestä minun siis olisi tullut saada tietää se».
Hän ei vastannut. Hän oli niin hurmaava hämmästyksessään, että halusin yhtä paljon jatkaa tätä tilaa, kuin saada selville asiaa. Sentähden kysyin vielä:
»Enkö saa sitä koskaan tietää? Ettekö aio koskaan sanoa sitä minulle?»
»Se riippuu eräästä asiasta», vastasi hän pitkän vaitiolon perästä.
»Mistä sitte?» utelin.
»Kysytte liian paljon», vastasi hän.
Sitte hän kääntyi minuun ja hänen selittämätön katseensa, punastuvat poskensa ja hymyilevät huulensa vaikuttivat aivan hurmaavasti, kun hän jatkoi:
»Mitä arvelette, jos sanon, että asia riippuu – teistä itsestänne?»
»Minustako?» kysyin ihmeissäni. »Kuinka se on mahdollista?»