»Luultavasti sanon sen teille – joskus».
Siihen loppui keskustelumme, sillä hän ei antanut minun jatkaa enää.
Sinä iltana ei luullakseni itse tohtori Pillsburykään olisi saanut minua nukkumaan, ei ainakaan ennen kuin aamupuolella. Arvoituksia oli tosin sattunut ratkaistavakseni joka päivä, mutta ei mikään ollut niin salaperäinen ja samalla viehättävä, kuin tämä, jonka selitystä Edit Leete oli kieltänyt minut kyselemästä. Se oli kaksinkertainen arvoitus. Mitenkä hän ensiksikin voi tietää jotakin minusta, tykkänään toisen aikakauden muukalaisesta? Ja jos hän tiesikin jotakin, niin miten tämä tieto voi niin syvästi liikuttaa häntä? On arvoituksia, jotka ovat niin vaikeita, että ei selitystä voi aavistaakkaan, ja tämä näytti olevan sellainen. Olen liian käytännöllinen luonteeltani tuhlatakseni arvoitusten tapaisiin hullutuksiin aikaani, mutta kun arvoitus pukeutuu elävän ja kauniin tytön muotoon, on sen selville saaminen sitä jännittävämpää, kuta vaikeammalta se näyttää. Yleensä voidaan tosin jotenkin varmasti väittää, että nuoren tytön punastuminen kertoo kaikkina aikoina ja joka kansan keskuudessa nuorelle miehelle saman tarun, mutta peräti mahdottomalta tuntui selittää Editin punastuvat posket täten. Olinhan minä sellaisessa asemassa ja tuttavuutemme vasta niin lyhyt, että tuollainen otaksuminen olisi ollut sulaa mielettömyyttä. Salaisuus oli sitäpaitse vanhempi, kuin tuttavuutemme. Mutta Edit oli kaikissa tapauksissa enkeli, ja minä liian nuori, joten ei ymmärrys eivätkä järkisyyt voineet sinä yönä tykkänään karkoittaa ruusunhohtavia unelmia vuoteeltani.
NELJÄSKOLMATTA LUKU.
Aamulla menin varhain alas toivoen tapaavani Editin yksinään. Näin ei kuitenkaan käynyt. Kun en löytänyt häntä sisältä, menin puutarhaan, mutta ei hän ollut sielläkään. Tällä matkalla pistäysin maanalaisessa kammiossani ja istahdin sinne hetkeksi lepäämään. Kirjoituspöydälläni oli useita sanomalehtiä ja aikakauskirjoja. Arvelin, että tohtori Leeteä ehkä huvittaisi nähdä Bostonin lehti vuodelta 1887, ja otin sentähden sen mukaani, kun menin sisälle.
Aamiaisella kohtasin Editin. Hän punastui tervehtiessään minua, mutta oli muuten aivan levollinen. Aamiaista syödessämme silmäili tohtori Leete sanomalehteä, jonka olin hänelle antanut. Samoin kuin kaikissa muissakin sen aikuisissa lehdissä oli siinäkin joukko uutisia työväenliikkeestä, työlakoista ja -suluista, työväenpuolueiden ohjelmista ja anarkistien hurjista uhkauksista.
Kun tohtori Leete luki meille muutamia näitä uutisia, kysyin:
»Minkä verran ovat anarkistit ottaneet osaa uusien olojen luomiseen? He pitivät aikoinaan tavatonta melua, ainoastaan sen tiedän heistä».
»He eivät ole luonnollisesti ottaneet siihen laisinkaan osaa, vaan päinvastoin estäneet sitä», vastasi tohtori Leete. »Sen he tekivätkin sangen tarmokkaasti, niin kauan kuin heitä oli, sillä heidän jyrkät vaatimuksensa vaikuttivat, ettei tahdottu kuulla maltillisiakaan yhteiskunnallisia parannusehdotuksia. Näiden hurjapäiden kannattaminen olikin parannusten vastustajain viekkaimpia keinoja».
»Kannattivatko he anarkisteja?» kysyin kummastuneena.