— Missä he ovat?
— Ettekö sitä tiedä? kysyi Jetro nyt puolestaan kummastuneena; sillä olihan hän vasta äsken eronnut metsänkävijöistä. Missä luulette heidän oltavan, mr Kenton?
— Tiedän, missä heidän pitäisi olla. Heidän pitäisi tulla tännepäin puolenpeninkulman päässä virran vartta pitkin; heidän pitäisi tunkeutua metsän läpi tämän puun luo, jonka päällä me istumme. Mutta minä en tiedä, onko heille tapahtunut jotakin matkalla.
— Sanoinhan äsken, ettei mitään olla tapahtunut.
— Tulevatko he tänne metsän läpi?
— He istutaan hiljaa muutamilla kivillä, kun minä eroan heistä.
— Mitä se merkitsee?
— He ollaan väsyneitä; tahtovat lepoa.
Kenton katsahti Booneen merkitsevästi. Jetron selitys ei tietysti ollut oikea. Sillä kukaan seurueesta, ei edes Agnes Altman, eipä edes kymmenvuotinen Mabel Ashbrigde voinut olla niin väsynyt, että lepo olisi ollut tarpeen, ei vielä kaksi kertaa pitemmänkään taipaleen kuljettua.
— Lähdittekö omin päin, vai lähetettiinkö teidät tänne?