Shawanoe-intiaani tuli nyt näkyviin niin äkkiä kuin taikalaatikon ukko kätköstään. Siinä oli kanoottikin, mutta intiaani seisoi sen ja Kentonin välissä niin lähellä, että hän aivan varmaan olisi huomannut metsänkävijän, jos olisi kääntynyt sinne päin.
Kentonin sydän pamppaili; sillä intiaanin ryhdistä, pään ja olkapäiden asennosta päättäen oli hänellä edessään vanha vihollisensa suuri Wa-on-mon eli Pantteri.
— Jos se on se pahuus itse, voimme tässä heti ratkaista entiset kiistamme, vaikkapa hänen heimolaisiaan olisikin kuinka lähellä hyvänsä ja kuinka paljon tahansa, arveli urhea ja voimakas Kenton.
Intiaani oli kai katsellut tarpeeksi virralle ja saanut uteliaisuutensa sillä taholla tyydytetyksi; hän kääntyi nyt ympäri ja katsahti pirttiä kohden. Silloin Kenton huomasi, että hänen edessään seisoi outo soturi.
Kenton näki pirtin yhtä hyvin kuin intiaanikin, mutta hän ei huomannut, mikä siinä oli kiinnittänyt intiaanin mieltä. Tilanne oli kehittynyt niin kummalliseksi, ettei metsänkävijä tiennyt, mitä hänen olisi tehtävä, vaikka hän harkitsi asemaa parhaansa mukaan.
Kului viisi tai kymmenen minuuttia, jonka ajan intiaanisoturi istui liikkumattomana maassa selkä puuhun nojaten niinkuin Pantteri edellisenä iltana ollessaan vankina proomussa.
— Eiköhän se kanalja ole nukuksissa? ajatteli Kenton.
Ei mikään ole helpompaa kuin teeskennellä nukkumista; mutta Kentonin mielestä ei intiaanilla nyt ollut mitään syytä siihen.
Kenton alkoi nyt äänettömin askelin, niinkuin hänen tapansa oli metsässä kulkea, lähestyä kanoottia, jonka keula oli rantaan kiinnitetty. Hän astui intiaanin ohi ja pysähtyi lähelle rantaa. Hän oli nyt intiaanin elämän herra — hän saattoi sen nopeasti sammuttaa.
— Ei kukaan kristitty sodi sillä tavalla, ajatteli Kenton ja loitontui vihollisesta.