— Mutta se ei kanna kaikkia, naisia ja lapsia ja muuta joukkoa samalla kertaa.
— Teemme kaksi matkaa tahi useampiakin, jos tarvitaan.
— Se voi olla uhkapeliä. Mutta mitäpä muuta voisi tehdä. Jos todella löytäisit venheesi sieltä, minne jätit, niin ehkäpä me selviäisimme.
Kenton tähysteli lähellä olevain puiden latvoihin ikäänkuin etsien jotakin — ei kuitenkaan mitään esinettä.
— Niinkuin näet, niin vasta kahden tunnin kuluttua tulee pimeä, että voimme yrittää intiaanien kiertämistä. Sillä aikaa ehtivät miehet Kalkkalokäärmelahteen kaksikin kertaa. Meidän pitää keksiä juoni, joka viivyttää heitä taipaleella ainakin kaksi tuntia, mutta niin taitavasti, etteivät intiaanit huomaa heidän epäilevän mitään. Keksitkö sinä sellaisen, Taneli?
— On monta keinoa, vastasi vanhempi mies mietittyään hetkisen. Matkalla voisi sattua onnettomuus — erästä voisi kalkkalokäärme purra…
Kenton huomasi toverissaan veitikkamaisen vivahduksen, vaikka hän puhuikin vakavasti.
Kuului lehtien kahinaa, joku lähestyi. Kumppanukset tarttuivat vaistomaisesti kivääreihinsä. Jos saapuja olisi käyttäytynyt varovaisemmin, olisivat metsänkävijät piiloutuneet puun taakse. He huomasivat, ettei mikään väijyvä vihollinen lähesty näin julkisesti. Kenton ja Boone tiesivät, että se oli ystävä tahi ainakin sellainen, jolta ei tarvitse mitään pelätä.
Ja niin oli todellakin asianlaita. Metsästä tuli näkyviin Jetro, mr Altmanin suuri ja karkeatekoinen neekeripalvelija kivääri olkapäällä. Hän ei huomannut metsästäjiä ennenkuin oli aivan heidän edessään. Silloin seisattui hän äkkiä ja otti raskaan pyssynsä olalta.
— Anna olla! huusi Kenton ihmetellen, että mitä miehellä oli mielessä.