Vaan kun verivainolainen Suomellemme rynnättää, Silloin saalis toisellainen, Veikot, meitä hiihdättää, Käsi sauvan, Toinen rauvan Teräväisen tempoaa.
Verihinsä kohta nääntyy Kuka meitä vastustaa, Kenpä pakosalle kääntyy, Senki suksi saavuttaa. Pelastettu, Rakastettu Kohta onpi kotimaa.
Suonio.
Torpan-Tyttö.
(Runebergin mukaan.)
Ja päivä laski, ilta sai, kesäinen, kaunis ilta, Levisi maihin, metsihin jo rusko taivahilta; Väsynyt päivän puuhasta mies-joukko astuvi, Se työnsä tehnyt riemulla kotihin kulkevi.
Se työnsä tehnyt, niittänyt ja elon oivan saanna, Vihollis-joukon vangiksi kun oli saavuttanna. Jo aamusilla taisteluun se tuonne matkasi, Kun voitto viimein saatihin, jo ilta ennätti.
Lähellä kenttää, jossa juur' olj sota pauhanunna, Tien varrella olj torppanen hylyksi joutununna. Ovella tuvan ääneti siin' istui neitinen Palaus-matkaa hiljaista urosten katsellen.
Jotakin etsi silmänsä — mi lienee miel'-alansa? Ei ollut illan rusko vaan tuo hohto poskillansa; Niin vaiti muita valppaana hän istui innossaan, Kuin sydäntänsä sykkivä ois saanut kuulemaan.
Vaan joukko kulki kulkuaan ja neiti silmillänsä Joka riville, miehelle lähetti kyselmänsä, Kyselmän ujon, pelkäävän ja ilman äänettä, Hiljemmin huokaustakin, min päästi syömensä.