Tuiki toisin käyttihe lähinnä halavaa kasvavat tattarit. Nämä ei niskaansa notkistaneet, niinkuin muut viljat vainiolla, vaan seisoivat ylpeästi, selät kenossa. Sen teki tattari, pitäen itseään muita parempana, sillä hän oli itseensä rakas ja kopea. Niin sanoi hän kerranki vanhalle halavalle: "kuta enemmin muita ympärilläni kasvavia viljoja katselen, sitä tyytyväisempi on mieleni. Pääni ovat yhtä täyteläiset kuin muidenki, ja päälliseksi olen heitä muodoltani paljon somempi. Kukkani ovat kauniita kuin omenapuun, milt'ei vielä kauniimpia, ja suurta soreuttani täytyy kaikkien kummeksia. Enkös totta puhu, halava, vai tiedätkö minua kauniimpaa kasvua muualla maailmassa?" —
Vastimeksi puisteli halava tuuheata latvaansa juuri kuin sanoakseen: "tiedänhän, minkä tiedänki!" Mutta tuota ei tattari huomannut, pöyhisteliin vaan kopeasti ja sanoi käytöstään katuen "hupsu mikä olin, joka vanhaa, pöllöpäistä halavaa kehtasin puhutella! Mitäpäs hän tietäisikään, joka niin jo on laho ja maatunut, että kylet, kupeensa kasvavat ruohoa."
Nousipa tuosta kauhea myrsky ja ukkonen jyrisi pilvissä. Sitä peloissaan supistivat kedon kukkaiset lehtensä, painaen päänsä alas, ett'ei heille kovan ilman rajutessa tulisi vahinkoa. Vaan sitä ei tattari tehnyt, seisoi vaan selkä suorana ylpeästi.
"Kallista päätäsi, niinkuin me!" kehoittivat häntä kedon kukkaiset.
"Mikäs on pakkona?" sanoi tattari. "Kallista päätä niinkuin me!" huusi ohrakin hänelle. "Rajusti riehuen tulee tuulen tuima henki ja runtelee väkevillä siivillään hennon vartesi, ell'et häntä nöyrästi kumartele."
"Vaikka tulkoonki; mutta minä en kumarra häntä," sanoi tattari.
"Sulje kukkasi ja pidä piilossa pääsi!" neuvoi vanha halava. "Vaan, ett'et salamaa kohdin katso pilvien revetessä; sillä salaman läpi loistaa auenneen taivaan kirkkaus, mutta tätä valoa ei ihmistenkään silmät siedä, saatikka meidän mitättömiin, jotka heidän suhteensa olemme tuiki halvat ja kunnottomat."
"Halvat ja kunnottomat!" kertoi tattari närkästyen "no senhän näemme! Uhallakin tahdon nyt salaman leimahtaessa aina taivaasen katsoa. Kukas siitä minut estäisi?" Ja sen hän tekisiit uhkamielisellä rohkeudella, vaikka salamat niin tiheään leimahtelivat, että näytti koko taivas olevan tulen ja valkean vallassa.
Koska siitä kova ilma asettui ja myrsky maseni, näyttivät viljat, ruohot ja kukkaiset entistään kauniimmilta, heitä oli sade vaan virkistänyt; mutta tattari oli palanut rumaksi ja mustaksi. Muinoin vihanta vartensa makasi pehkuna maassa ja kuihtuneet oli kukkansa.
Suruissaan heilutti likellä seisova halava paljastunutta päätänsä ja viheriöistä lehvistänsä valui suuria pisaroita alas nurmelle, juuri kuin olisi hän itkenyt. Niin kaiketi luulivat pienet varpuiset, jotka ihmetellen kysyivät: "mitäpä suret ja paheksit vanha puu? Raitishan on ilma ja luonto kaunis ja loistava! Etkös huomaa, miten kirkas ja lämmin on auringon loiste ja kuinka somasti ja joutuisasti pilvet taivaalla toinen toistansa ajelevat? Hyvän tuoksun hajottaa tuulen tuuittaissa meille heinät, ruohot ja kukkaiset. Miksi siis sureksit halava ja itket muiden kaikkein ilotessa?"