Tyttären kertomasta päästyä astui kuninkaan poika ihan luokse ja sanoi: "Voi tyttökulta, miten olet vaivaa paljon kärsinyt; tules minulle, niin vien sinut kotiini ja otan naisekseni." Mutta neiti vastasi: "Elä sinä, kuninkaan poika, minua härsytä, et sinä totta puhu kumminkaan." — "Ka, totta ainakin puhun", sanoi kuninkaan poika, "tule sinä vain, tyttöseni, minulle, tule!" Neiti yhä vielä empi lähtiessänsä sanoen: "Ellös, kuninkaan poika, minua raukkaa härsyttäkö." Mutta toinen aina houkutteli ja rukousti, kunne läksi tyttö kuin läksikin; ja kuninkaan poika kantoi sen käsittömän neitisen kotiinsa. Linnoille tultua meni sitten vanhempiensa puheelle ja sanoi: "Siunatkaa minua, isäni ja äitini, naimaan, kun minulle Jumala näin kauniin morsiamen soi." No, eihän muuta, vanhemmat kun näkivät tyttären, että se oli kaunis ja muutenkin käytökseltänsä soma, suostuivat poikansa naimisiin; linnoilla laadittiin häät, ja kuninkaan poika nai sen käsittömän tyttären, jonka sadustansa oli löytänyt.
Elettiin sitten kotvan aikaa onnellisina, ja kaikki linnan väki ihmetteli nuoren naisen kaunista ja sievää käytöstä; niin ihanaa ja sulomielistä naista ei oltu linnoilla konsaan nähty, se vain, että oli raukka käsitön. Tulipa kerran sitten kuninkaan pojalle tärkeitä asioita, että täytyi toiselle linnalle lähteä kaupalle ja jättää nuori naisensa kotiin, vaikka ikään oli kuormillisna. Matkallansa sattui hän tulemaan siihen taloon yöksi, kusta naisensa oli syntyisin, jossa Syöjätär ja naisen veli elivät vielä yhtenä niinkuin ennenkin. Olla oletteli vähän aikaa pirtissä, niin kysyi häneltä Syöjätär: "Pitääkö matkamiehelle kylyä?" — "Ka, hyvä olisi matkasta väsyneelle kyly", virkkoi kuninkaan poika ja läksi samalla kylpemään. Hänenpä siellä kylpiessään tuli taloon linnoilta kirja, että pojan on kuninkaan pojan nainen sillä aikaa kotona saanut, niin kauniin, niin kauniin, ettei maalla mointa:
Kädet on kultaa kalvoisesta, jalat polvista hopeiset, päivyt paistaa päälaelta, kuutamoiset kulmaluilta, otavaiset olkapäiltä, tähdet taivon hartioilta, seitsentähtinen selältä.
Sen kirjan sieppaa Syöjätär tuojalta, avaa ja lukee sen sukkelasti, ja kun huomaa, mitä siihen on kirjoitettu, luo samalla oikean kirjan kiukaaseen ja laatii toisen sijaan, jossa sanotaan, että koiranpennun on nainen kotona saanut. Tulipa kuninkaan poika kylystä ja luki kirjan, niin kävi siitä niin pahoillensa, että täytyi itkemään eikä hyvään aikaan voinut virkkaa mitään. Työnsihän viimein kuitenkin vastimen, jossa sanoi: "Olkoonpa jos mikä se naiseni synnyttämä, minun tulooni saati pitäkää elossa molemmat, sekä äiti että sikiönsä." Mutta saipa Syöjätär taaskin sen vastimen, niin loi kiukaaseen ja pani toisen sijaan, jossa käski ei päivää ei yötä pitää, kuin panna tynnyriin sekä äiti että lapsikin ja työntää mereen. Sen kirjoituksen antoi sitten kirjan tuojalle, joka heti kiirehti linnoille ja antoi kirjan luettavaksi. Siitäkös nyt suru nousi kuninkaan kodissa! Kaikki rahvas surkutteli naista, ja yksin vanhakin kuningas itkee sanoen miniällensä: "Sinua on käsketty, miniäni, lapsinesi tynnyriin panna ja mereen työntää, ja minäkään en voi sinua raukkaa auttaa, vaan täytyy tehdäkseni kuten on käsketty, vaikka kyllä särkee mieltäni." Mitäs, surihan se nainen kovaa onneansa, kun piti ihanan lapsensa kuolettaa tynnyrissä, vaan täytyihän sen käskyä kuitenkin totella. Vanha kuningas silloin laatii suuren rautaisen tynnyrin, johon panee kaikenmoista muonaa hyvästi, ja naisen lapsinensa työnnähyttää mereen.
Kuplaa siellä tynnyri meressä, kuplaa kokonaista kolme vuotta, niin jo kasvaa naisen poika suuremmaksi. Alkaapa yht'äkkiä tynnyriä siellä jylkyttää; jylkyttää, jylkyttää yhä, eivätkä tiedä tynnyrissä olijat syytä, niin sanoo poika äidillensä: "Onko, äitiseni, neulaa mitä, niin kaivaisin kolon tynnyriin ja katsoisin, mikä tässä jylkyttää?" — "On", sanoi äiti ja antoi suotta aikaa neulan pojallensa. Vaan sepä kun sai neulan käsiinsä, rupesi sillä nävertämään ja kaivoi kaivamistansa yhä, kunne sai viimeinkin tynnyrin kupeeseen kolon. Siitä pääsi nyt katsoa tirkistelemään, siitä reiästä, näki kiven olevan meressä, jota vasten tynnyri jylkytti, ja virkkoi kohta äidillensä: "Potkaan, maammoseni, pohjan tynnyristä, niin pääsemme tästä ahtaasta asunnosta ja kivelle nousemme." — "Elä sinä, poikaseni, kun et vain mereen uppoaisi!" varoitteli äiti; mutta poika silloin jo potkaista surautti pohjan irti tynnyristä, ja pääsivät kivelle istumaan. Vaan mitäs ollakaan; kivi oli laako, ja samassa nousi suuri vaahtiharja laine, joka liehkaisi kivelle ja lipaisi pojan mennessään. Sekös nyt äidistä pahaa oli, kun ainoa poikansa aaltoihin katosi, vaan minkäpähän teki, työntuskin pysyttelihe itsekin nilvakalla kivellä. Alkoihan kuitenkin rukoilla Jumalata ja sanoi: "Kunpa nyt, Jumalaiseni, päästäisit minut rannalle tästä, koska elämään kuitenkin jätit!" Tulikin silloin, kohosi meren selältä kauhean suuri, vaahtipää aalto taas, joka pyyhkäisi hänetkin kiveltä ja vei selässänsä mantereeseen, jossa loi viimeinkin rannalle.
Istui siinä nyt nainen somerolla suruissansa eikä tiennyt, mikä neuvoksi, kun hän autiorannalle oli joutunut. Sattuipa hauki uiskentelemaan siitä rannitse, niin eksyi kivien lomiin eikä osannut enää pois. Nainen silloin tavoitti sitä kynkillänsä ja sai kiinni, mutta hauki rupesi yht'äkkiä pakisemaan ja sanoi: "Ellös, nainen-kulta, tappako minua, vielä minä sinun mielesi ihastutan." — "Jo minua on kylliksi ihastuteltu", arveli nainen surussa mielin; vaan ei kumminkaan tappanut, laski saaliinsa irti ja päästi mereen. Hauki silloin pakisi vedestä: "Ellös surko, nainen-kulta! Tuonne meren rantaa kun menet, sieltä löydät vaahtitukun kallion reunasta, ja sillä kun kynkkiäsi peset, kasvavat poikkinaiset kätesi järillensä; vaan kun sitä vaahtea vaalit paranneissa käsissäsi, syntyy hukkunut poikasi, joka luodolta laineisiin katosi." Nainen tekee kuten hauki neuvoi. Kun vaahdella pesi kynkkiänsä, ne samalla kasvoivat entisellensä ehyiksi, ja kun sitten vaahtea vaaliskeli käsissänsä, ilmaantui hänelle hukkunut poikansa, jonka luuli jo kuolleeksi. "Huh, huh, kun viikon makasin", sanoi elpyessänsä poika emollensa. "Viikomman, poikaseni, olisit minutta maannut", vastasi äiti ja puhui pojallensa, miten hauki häntä autteli hädässä.
Siitä läksivät sitten kahdenkesken meren rantaa matkustamaan ja kulkivat hyvän aikaa eksyksissä löytämättä ihmisasunnoita missään. Viimein keksivät jo talon, menivät siihen ja tulivat pirttiin. Sepä olikin naisen kotitalo, jossa eli veli vaimoinensa niinkuin ennenkin. Kuninkaan poika, joka sitä nykyä oli tavallisilla kauppamatkoillansa, oli ikään poikennut tähän entuudesta tuttuun taloon yöksi ja oli siinä majaa, kun nainen poikinensa tuli taloon. Naista kuitenkaan ei täällä enää tunnettu, se oli paljollisesta surusta ja vaivasta käynyt tuntemattomaksi, semminkin kun oli huonossa ja rikkonaisessa asussa; vaan itse tunsi hän pirtissä olijat kaikki, suhahti hiljaa pojallensa, miten siinä nyt lähimmäistensä saapuvilla olivat, osoitti miestänsä, veljeänsä ja Syöjätärtä ja näytteli hänelle, missä mikin istui. Toiset kun eivät tunteneet näitä vieraita, luulivat kerjäläisiksi, vaan ihmeksivät kuitenkin poikaa, kun oli niin kaunis, niin kaunis, ettei voi suun sanoa:
Kädet on kultaa kalvoisesta, jalat polvista hopeiset, päivyt paistaa päälaelta, kuutamoiset kulmaluilta, otavaiset olkapäiltä, tähdet taivon hartioilta, seitsentähtinen selältä.
Hän siinä kävelee rohkeasti lattialla, katselee tarkasti kaikkia, ja kun liikahtaa vain, niin pirtti aina valkeaksi välähtelee, hänestä semmoinen kirkkaus hohtaa. Rupesivatpa naisen veli ja kuninkaan poika häntä puhuttelemaan, sanoivat: "Haastapa, poikaseni, tarina, äijän jo kaikenmoista tietänet, kun olet ympäri maan kävellyt." — "Minäpä kun sanon tarinan", virkkoi naisen poika, "pitää olla vartijat ovella, ettei ole tulla ei lähteä siitä kenen." Pantiin silloin vartijat ovelle ja käskettiin pojan tarinoida. Se kun näki vartijat siinä, meni kohta äitinsä reunaan ja sai omaa tarinaansa sanomaan. Älysi jo Syöjätär asian, niin kielsi poikaa haastamasta ja saikin hänet vaiti olemaan, mutta äiti ei huolinut kiellosta, vaan puhui lopun.
Tästä jo kaikki arvataan, että hän on se kuninkaan pojan nainen, vaan ihmetellään, mistä lienee kädet saanut, kun hän ennen oli käsitön. Nainen silloin selitti senkin, miten häntä hauki oli auttanut, ja puhui asian kohdallensa. Siitäkös nyt ilo nousi veljen talossa, ettei mointa ole nähty ei kuultu. Kaikki muuttivat kuninkaan pojan kera linnoille ja rupesivat yhtenä elämään, mutta Syöjätär pantiin upeiden häntään revittäväksi, jossa kuoli. — Sen pituinen se.