"Tii tii tiainen, vati kuti varpunen: pane oksa olkahasen, pää aseta pälkähäsen!"
Lippo viskasi paalikalla tiaista ja sanoi: "Mitä, herjä, siinä vielä vinguttelet?" Teki sukset kaikilla keinoin koristetut, ja miten vain parhain sai, ja vei Tapiolle. Tapio koetteli suksia, vaan sanoi kohta: "Eivät ole sukset pätevät minulle." Lippopa toisena päivänä niin ikään meni suksien teentään. Taas tiainen siellä istuu, puun oksalta laulaa:
"Tii tii tiainen, vati kuti varpunen: pane oksa olkahasen, pää aseta pälkähäsen!"
"Jokos sinäkin olet tässä taas pakisemassa!" sanoi Lippo vihoissansa ja heitti tiaista lastulla. Ei ymmärtänyt sen tiaisen sanan jälkeen laatia, vaan teki kuten meidänkin sukset ja toi ne Tapiolle. "Eivät nämä ole minun sukseni", sanoi taas Tapio. No, siitä kun kolmantena päivänä vielä metsään meni, ja tiainen taas tuli laulamaan:
"Tii tii tiainen, vati kuti varpunen: pane oksa olkahasen, pää aseta pälkähäsen!"
Ajatteli Lippo: "Jahka teen kuten käskee, eihän tuo turhaan käyne laulamassa!" Jättikin hyvän vekaran suksen alle olkaaseen, sen päähän atutti pälkään, ja vei sukset Tapiolle. "Ka, nämähän ovat minun sukseni!" sanoi Tapio, kun koetteli, "nyt pääset pois kotiisi." Läksi saattamaan Lippoa ja sanoi: "Kun nyt edellä hiihdän seuraa sinä minun jälkiäni ja jää siihen yöksi, jossa aina somman sijan näet; mutta tee maja tarkka, jott'eivät taivaan tähdet lävitse paista." Siitä kun läksi Tapio edellä hiihtämään, oksat hänen suksissansa pistivät jäljen, ja niitä jälkiä myöten hiihti Lippo naisensa ja lapsensa keralla perästä. Vasta iltasella näkyi ensimmäinen somman sija, ja siinä oli hirvi paistettuna iltaseksi. Tekivät majan siihen havuista hyvän, katon ylen tarkan laativat päälle ja vetivät ahkion, jossa lapsi oli, sisään. Siinä lepäsivät yön, niin läksivät aamulla taaskin hiihtämään ja hirven lihaa ottivat evääksi kerallensa. Vasta iltasella taas somman sijan toisen löysivät, jossa oli petra tapettu ja paistettu. Taas havumajan laativat ylen tarkan ja ahkion lapsen keralla sisään vetivät. Yötä siinä levättyänsä läksivät aamulla taas edellensä ja iltasella vasta kolmannen somman sijan löysivät, niin siinä metso oli iltaruoaksi paistettu hyvin. "Nyt, katso, koti loittona ei ole, kun metso vain on paistettu", sanoi Lippo. Majan vain harvan laativat ja ahkion lapsen keralla sisään panivat. Ruvettiin makaamaan sitten, niin taivas kajostui yöllä, ja tähdet taivaalta rupesivat paistamaan heidän päällensä, kun se maja niin harva oli. Nousi aamulla Lippo makaamasta, niin naista ei niin kussa ole; meni ulos katsomaan, vaan suksen jälkiä ei niin kunne ollut. Ei tiedä nyt Lippo, kunne mennä, kun suksen latua ei näy; istuu siinä lapsensa keralla majan edessä, katselee, niin hirvi juoksee sivuitse, myhöttelee. Muuta ei näkynyt, ilta jo tuli, ja Lipon täytyi siihen yöksi jäämän. Aamulla taas metso paistettu oli, ja hirvi taas juoksee myhöttelee sivuitse. Siinä Lippo monta vuotta lapsensa keralla eleli havumajassansa; metso joka aamuna aina oli heille paistettuna, ja hirvi joka päivänä sivuitse siitä juoksenteli. Kasvoipa lapsikin suuremmaksi, siitä tuli poika ylen tolkukas, niin käski isänsä pillin semmoisen laatia, niin he pillistä siitä katsoisivat, onko koti loittona. Lippo joutessansa tekikin pillin moisen pojallensa, ja se kun katsoi pillistä vain, sanoi heti: "Emme olekaan kodista loittona, aivan olemme pellon aitavieressä." Ja he siitä kun läksivät vain, niin pääsivät samassa kotiinsa. Siitä se on Lapin alku lähtenyt siitä pojasta. — Sen pituinen se tarina.
METSÄN POIKA
MIKKO METSOLAINEN
Oli ennen muinoin mies. Se tuli rikoksen alaiseksi ja pakeni metsään rikostansa piiloon. Siellä olisi miehelle ehkä tuho tullut, kun oli paras sydäntalven aika, vaan metsän impi keksi hänet siellä piilemässä ja vei omaan kotiinsa, mikä oli hänellä kaukana metsässä. Miehen siellä oli hyvä olla; he asuivat sovinnossa keskenänsä ja rupesivat yhtenä elämään kuten mies ja nainen ainakin. Siitä kävi metsän impi kohtuiseksi, ja kesän tultua syntyi heille poika, jolle Mikko Metsolainen pantiin nimeksi. Mies silloin palasi metsästä kotiinsa ja vei pojan kerallansa; eihän muuta, rupesi lastansa syöttämään, sitä mieheksi kasvattamaan. Se kun pääsikin täysi-ikäiseksi, siitä tuli mies uljas ja oivallinen, ettei paremmasta apua. Alkoi silloin isä työtä tuumata pojallensa ja pani hänet huuhdan aidan panoon. Tämä kun työllensä meni, se nyhti suuret petäjät juurinensa ja teki niistä aidan moisen, että isä huuhdalle tullessansa säikähti poikansa voimaa, ja hänellä siinä kuudeksi viikoksi työtä oli veräjätä huuhtaan saadessa. Mietti tuosta isä mielessänsä: "Surmattavahan tämä tämmöinen sikiö on." Päätti lähettää hänet pois kotoansa, ettei hänestä sen kovemmin vastusta olisi, ja sanoi: "Menepä, poikani, käy kuninkaalta velkani, seula kultaa, seula hopeata!" Poika totteli isänsä sanaa, sai heti matkaamaan, tuli kuninkaaseen ja sanoi: "Maksapa taattoni velka!" — "Eihän minulla ole mitään velkaa", sanoi kuningas vihaisesti, "mikä sinä olet velkoja?" Mutta Mikko kiisti yhä ja sanoi: "Maksa pois, mikä maksettava on!" Siitä kuningas suuttui silmittömäksi moiseen tyhjän velkojaan ja pani kolme sataa sotaväkeä häntä tappamaan. Ne kun pääsivät toratantereelle, Mikko Metsolainen rautasauvallansa kerran sivallutti vain, niin kaikki olivat maassa. Siitä kysyi taas kuninkaalta: "Etkös maksa taattoni velkaa?" Kuningas suuttui Mikon puheesta järin pahemmaksi ja työnsi kuusi sataa sotaväkeä toratantereelle, vaan eihän niistäkään lisää lähtenyt. Viimein työnsi jo yhdeksän sataa sotaväkeä Mikkoa tylyydestänsä kurittamaan, vaan hän nekin kohta löi. No, sitten täytyi jo kuninkaan antaa rahaa, seula kultaa, toinen hopeata, ja Mikko Metsolainen rahat toi taatollensa. Siitäpäs isälle taas huolta tuli, kun poika kotiin palasi, ja käkesi taas työhön laittamaan. Hänellä ali kaurahuuhta, jota vaakalintu kävi syömässä, niin sitä lintua käski poikansa ampumaan. Mikko silloin sieppasi rautajousensa, jolla läksi ampumaan. Kun menee sinne, yhtyypä lammin rannalla toinenkin väkevä, jolla maho lehmä on sättänä ja kokkohonka vapana onkiessa. "Oletpa sinä väkevä mies", sanoi Mikko. "En minä väkevä ole, Mikko Metsolainen väkevä on", vastasi ongittaja. "Tässäpä se onkin!" virkkoi siihen Mikko. "No, kun olet tässä", sanoi toinen ja herkesi onkimasta, "niin emmekö lähde yhteen seuraan?" — "Ka, lähkäämme vain!" sanoi Mikkokin, ja saatiin yhtenä matkaamaan. Kulkivathan vähän matkaa edelle, niin yhtyi heihin kolmas mies, joka kahta vuorta yhteen loukutti. "Oletpa sinä väkevä", sanoi Mikko, "kun kahta kalliota yhteen loukutat." — "En minä väkevä ole", sanoi vuorenloukuttaja, "Mikko Metsolainen väkevä on." Mikko silloin ilmaisihe hänelle, ja vuorenloukuttaja läksi keralla. Kolmen kesken kuljettiin siitä nyt kaurahuuhdalle ja ammuttiin siellä vaakalintua, kukin aina vuorostansa, vaan ei osattu. Ruvettiin siihen sitten vartioimaan, kunne näkyisi vaakalintua takaisin tulevaksi, vaan tulipa nälkä odottaessa. Oli lehmikarja siinä huuhtaa likellä, niin tapettiin sieltä maho lehmä joukosta, että ruoalle päästäisiin. Se ongittaja rupesi sitä keittämään ja toiset sillä aikaa vartioivat huuhtaa. Keittää siinä se mies kalliolla rokkaa; vaan kun sai rokka valmiiksi, nousi sieltä kalliosta vanha akka, rautahammas, kävi keittäjän luokse ja sanoi: "Anna, poikarukka, tämä rokka minulle ryypätäkseni, nälkä on!" — "On tälle parempiakin syöjiä", sanoi toinen käskien akkaa poikkeen, vaan tämä rupesi väkisellä häneltä rokkaa syömään, ja siinä nousi heidän välillänsä tora. Viimein pääsi jo akka voitolle ja särpi rokan vatsaansa. Miehelle hätä käteen, ala vettä käydä ja luista rokkaa keittää. Tulivatpa toiset toverit syömään, niin kummeksivat ruokaa sanoen: "Makea ennen tuli mahosta lehmästä rokka, ei näin kolakka." Mitäs siihen; kyllähän se keittäjä vian tiesi, vaan ei tohtinut virkkaa mitään.
Tapettiinpa toiseksi päiväksi toinen lehmä ja pantiin toinen mies, vuorenloukuttaja, keittämään. Sille kävi samoin ikään kuin ongittajallekin, ja lopuskoista luista ala rokkaa uudellensa keittämään. Tullaan taas syömään, niin maistellaan keittoa ja kummeksitaan: "Rokka rojakka, tulihan ennen mahosta lehmästä makeampi rokka." Vuorenloukuttaja silloin selvitti asian ja tunnusti akan syöneen. No, tapetaanpa taaskin maho lehmä, ja Mikko Metsolainen itse jääpi kolmanneksi päiväksi keittämään. Keitti siinä, keitti, kunne sai jo rokka kypsymäisillensä, niin nousi taaskin se samainen akka vuoren loukosta, lähestyi häntä ja sanoi: "Annapa, poikarukka, tämä rokka minun ryypätäkseni!" Mikko Metsolainen ei ruvennut sitä akalle antamaan, vaan sanoi karsaasti: "On tälle parempiakin syöjiä." Siitä suuttui jo akka ja rupesi toraamaan; vaan eipä pitänytkään Mikolle, se paiskasi sen tuhaksi kallioon ja työnsi luut vuoren loukkoon. Tulivat sitten toisetkin syömään, niin rokka rasvainen oli ja hyvä niinkuin mahosta lehmästä ainakin. Syömästä päästyä mennään sitä akan raatoa katsomaan, vaan se on jo kadonnut. "Elä huoli, se virkosi vielä ja meni kallion koloon", sanoi Mikko, "vaan et sinä sinnekään säily, vielä minä sinut sieltäkin saavutan!" Lehmännahat, ne kolme mahon nahkaa, viillettiin heti remeliksi, Mikko paneutui pohjukkaan, ja toverit saivat laskemaan. "Laskekaa vain", sanoi Mikko toisille, "konsa minä nykinen, silloin nostakaa ylös!" No, lasketaan, lasketaan alemmaksi yhä, niin kohtaa siellä toinen maailma, kaunis ja ihana kuten ylhäälläkin. Saapi Mikko Metsolainen outoja seutuja siellä katsastamaan, niin täällä talo on, ja siihen kun menee, siellä kaunis tyttö kangasta kutoopi; muuta ei näy perhettä mitään. Sille laatii Mikko Metsolainen terveiset ja rupeaa nöyrästi puhuttelemaan, vaan tyttö säikähti häntä ja sanoi: "Oi vieraan maan mies, kun sinä tänne tulit — annahan maammoni tulee, se tappaa sinut." — "Ei hän jaksa tappaa", sanoi Mikko Metsolainen vakaisesti. Vaan tyttö, joka oli ihmisen sukua, ylämaailmasta ennen varastettu, neuvoi häntä ja sanoi: "Et sinä, poikaseni, maammolleni torassa pidä, se on väkevä; vaan kun alkanee sinua voittaa, niin tuossa on hänellä altaassa väkivettä, valau sinä sillä ja kaada muuta vettä sijaan, äsken sinä hänet voitat." Eipä aikaakaan, niin tuli akka kotiin, se oli se samainen, joka kalliolla rokan oli särpänyt, ja kun näki Mikon, kävi heti häneen käsin ja sanoi: "Joko tänne tulit, heittiö, vaan katsohan, kyllä täältä lähdet!" Mikko Metsolainen lusahteli jo polvillensa, niin pyrki kuulta päivältä viimeisen kerran hyvästiä ottamaan, meni altaan luokse ja valautui siinä, kaasi muuta vettä sijaan ja tuli taas koettelemaan. Ruvetaan uudestansa toraamaan, niin jopa Ropa lusahteli polvillensa. Pyrki hänkin vuorostansa kuulta päivältä hyvästiä ottamaan ja valautui altaassa, vaan siinä vielä enemmän huononi. Siitä kun tuli toraan taas, eipä pidä enää yhtään; Mikko Metsolainen Rovan ruhtoo siihen paikkaan sanoen: "Ethän nyt enää vironne!"