E-text prepared by Jari Koivisto
VÄHÄNEN KERTOELMA MUINOIS-SUOMALAISTEN PYHISTÄ MENOISTA
Kirj.
E. Salmelainen [E. Rudbeck]
Helsingfors, Suomi, Tidskrift i fosterländska ämnen, 1852.
Tolfte årgången.
Utgifven på Finska Litteratur-Sällskapets förlag.
Kussakin kansassa herää jo aikaseen joku jumaluuden tieto ja käsitys. Vaan kukali sukukunta edestyy sivistyksen tiellä, sikäli muuttuu ja muodostuu entinen uskoutensakin; ja jommoinen kansa tietonsa ja laatunsa puolesta itse ompi, arvoin semmoisia ovat ne jumalatkin, joita se mielessänsä kuvaelee ja ylistää. — Tietonsa jättää polvi polvelta kukin sukukunta aina valistuneimmille jälkeen-tulevaisille, jotka niin ikään vuorostansa hyödyttävät perimää tietoansa, parannellen sitä oman selvenneen käsityksensä mukaan. Siten kulkevat kansan uskous ja muu valistus yhä rinnatuste, nojaellen keskinäisesti toiseensa, kunne aikoja voittaen vanhat luulot ja käsitykset uuden aina selvemmän tiedon rinnalla nähdään joko vaellinaisiksi eli kokonansa vääriksi. Silloin raukeaa vanhentunut tumma uskous vähitellen itsestänsä, ja uutta täydellisempää oppia tavoitellaan vaan sitä mieluisemmasti, kuta paremmin kansa entisen uskoutensa turhuuden huomaa.
Vaan jos kansan oma-synnyttämä uskous vielä on täydessä elossansa, ett'ei sen totuutta vielä ole ruvettu edes epäelemäänkään, ja vanhaa uskouden rakennusta silloin al'etaan ulkoa päin sortaa kansalle uutta oppia väkisen työntämällä, kohtaa semmoista ko'etosta välttämättömästi koko kansan puolesta yhteinen ja kiivas vastustaminen. — Niinpä oli Suomalaistenkin seikka. Hamaista ylimuistoisista ai'oista olivat entisten jumaloidensa huostassa eläneet onnellisina ja vapaina, ja olivat kiitollisuudeltansa sekä muistoiltansa heihin sidotut. Rakastivat siis hellästi vanhaa uskouttansa, ja olivat arkoja siltä. — Sillä miten olisi heidän käynyt semmoiseen oppiin hyvällä suostuminen, jonka totuutta sen julistajat eivät näyttäneet muulla kun väkivallalla ja miekkansa terällä? — Miehuullinen oli siis Suomalainen kalliinta seikkaansa suojellessa. Vasta voimansa pitkällisestä vastustamisesta viimeinkin rau'ettua, koska hän väkevämmälle vastustajallensa kadotti kansallisen vapautensa, täytyi hänen pakosta tunnustaa voittajoidensa oppia; vaan salaa kyti yhä kuitenkin vielä entisen uskouden elimet, ja niitä oli vaikea tukkonansa sammuttaa, ennenkun kansa täydeksi tajusi hänelle pakoitetun opin eteväisyyttä. Kristillisyyden rinnalla palveltiin yhä vielä pakanallisiakin jumaloita, ja monestikin hämmentyivät pakanuus ja kristillisyys niin toisiinsa, että oli vaikea määrätä, mi heistä missäkin oli vallalla. Kristillisiin juhliin sekauntui niin paljon pakanuuden jätteitä ja taikoja, että juhlat, kadottaen tarkoituksensa, kokonansa muuttuivat pakanallisiksi menoiksi, jos kohta kantoivatkin kristillisyyden nimeä.
Semmoisia pakanuuden-jälellisiä pyhitys-päiviä muistelee Suomen nykyisetkin asukkaat joitakuita, ja tietävät niistä kaikenlaisia vanhoilta kuultuja puheita ja tarinoita kertoella, vaikka aikojen kuluessa monikin jo on saattanut peräti hävitä, ja toisia taasen tuskin muistetaankaan muuta kun nimeksi. — Vaikea lienee siis tätä nykyä tarkoillensa määrätä, mimmoiset kaikki nämä vanhanaikuiset menot entuudesta olivat. Vaan koska asialla kuitenkin on arvonsa, vaikka siihen, kuni moneen muuhunkin tarkempia tietoja puuttuu, niin ei liene haittana senkään vähän ilmaiseminen, mikä missäkin saattaisi ehkä selitykseksi sopia.
Vanhoista Suomalaisten pyhistä mainittakoot siis ensiksikin Vuoden-Alkajaiset, joita muinoin pidettiin niin tähtävinä, että koko talouden menestys oli niiden nojassa, eikä saanut mitään ulko-töitä ennen niiden pitämistä alotella. Kuten nimestäkin näkyy olivat alusta vuotta pidettävät; vaan kuitenkaan ei tainnut näille Vuoden-Alkajaisille olla mitään määrättyä tahi pysyväistä vietto-päivää, mutta pidettiin heitä silloin aina, kulloin kussakin perhekunnassa vanhuudesta oli tapana. [Katsele E. Castrénin Turun yliopistossa vuonna 1754 pidettyä väitelmää: Historisk och Oeconomisk beskrifning öfver Cajaneborgs län, sivua 77.] — Pitoja varten tapettiin kussakin eri talossa lammas, josta perheelle ruokaa oli laitettava, vaan muutakin syömistä sekä juomista piti sen päivän varalla oleman hyvästi. Lammasta ruo'aksi keittäessä ja sittemmin syödessä oli tarkasti katsottava, ett'ei mitkään elävät saaneet lihoja koskea eli maistella, jonka vuoksi ei suvaittu koiraakaan eikä kissaa huoneesen. Yksin sisukset ja luut korjattiin heti ja peitettiin maahan, ett'ei linnut pääsisi niitä syömään. Näitä Vuoden-Alkajaisia sanoo herra Erik Castrén vasta viitatussa kirjassansa vielä hänen aikoinansa pidetyn syntymä-paikoillansa Kainuussa. Samassa kohdassa puhuu myös siitä, ett'ei eläimiä saanut navetasta pellolle laskea, ennenkun Vuoden-Alkajaiset oli pidetyt; siihen katsoen olisi siis niiden viettäminen tapahtunut keväällä. Mitenhän lieneekin, se vaan, että karjan hoitamisessa oli monta komentoa ja taikaa tehtävää, jos sille oli menestystä toivominen. — Kun lehmät ensi kerran laskettiin laitumelle, tehtiin navetassa jokaisen selkään tervalla risti, häntään käärittiin punainen lanka, ja kynnyksen alle asetettiin kanan muna. Mikä lehmä sitte ovesta mennessänsä sattui rikkomaan munan, sitä piti sinä kesänä erinomattain tarkasti varjella, ett'ei karhu saisi häntä repiä. — Paavinaikuinen näyttää sitä vasten olleen se tapa, että kulki karjan kansa muudan mies niin etäälle metsään, kun lehmät tavallisesti kävivät, ja nousi siellä johonkuhun korkeaan puuhun, jonka latvasta kolmaste huusi kohti kurkkuansa: "tuo, pyhä Yrjänä, karjasi kotiin." Sillä muka pyytäen Yrjänää, jota pidettiin karjan varjelijana, saattamaan lehmiä hyvissä aikaa iltaisilla kotiin, ett'eivät yöpyisi lypsämättä metsään.