Isäni jäi tämän jälkeen harvapuheiseksi, vastasi vaan muutamiin täydellisiin kysymyksiin. Tämän huomasivat toiset pian ja alkoivat mennä yksi toisensa perästä pois, ja myöhäinen jo olikin.
— Kyllähän on Kerstilän patruuna upeata miestä, sanoi vaarini, tultuansa sisään kamariin vierasten mentyä, — mahtaneeko hänellä olla omaa kaikki?
— Tietysti, vastasi siihen isäni.
— Mutta minä pahoin pelkään, ettei ole kaikki kultaa kuin kiiltää.
— Omaa hänellä tietysti on kaikki.
— Mahdotonta! Minä muistan, kun hän oli pieni puotipoika ja köyhä, ett'ei sen köyhempi kukaan voi olla. Minä en saa sitä päähäni, että olisi omaa kaikki.
— Kyllä hän on mies, joka sen ymmärtää, sanoi isäni ja meni talliin.
Äitini astui myöskin kamariin ja alkoi puhua Kerstilän huonosta palkollisten ruo'asta.
— Täytyyhän sitä uljuutta jostakin idartaa, virkkoi vaarini, jos ei muusta niin työväen suusta — sitä minä en ole koskaan tehnyt, juopponakaan ollessani, vaikka muita tyhmyyksiä olen kyllä tehnyt.
Tähän loppui Heikinpäivät Helmikankaalla, eikä mihinkään asiaan tullut selvää päätöstä. Kaikki asiat jäivät ajan tuomittavaksi ja aikapa se aina on asioita muodostellut.