Kun pääsimme kotiin ja astuimme äitini sängyn viereen, näimme hänen vielä nukkuvan. Kaikki koettivat olla niin hiljaa kuin suinkin mahdollista. Tilta, joka sanoi olevansa äitini kanssa erittäin hyvä tuttava, siveli hiljaa kädellänsä äitini otsaa ja huulia. Siitä äitini heräsi ja aukasi silmänsä.
— Mikä se on, mikä se on? kysyi hän.
— Tilta olen, ettekö tunne minua?
— Kyllä nyt jo tunnen, sanoi äitini, nostaen silmänsä ja samassa nousten istuallensa sängyssä. Onhan täällä Lauri ja Antti ja Anni ja Tilta, mihin te nyt olette menossa?
Kun asia hänelle kerrottiin, miten hän oli koko päivän sairastanut, sanoi äitini:
— Voi Heikki parkaa! Tiettyhän se on, että lapselle hätä tulee, mutta nyt minä tunnen olevani tuntuvasti raittiimpi, vaikka kyllä päätäni vielä hiukan särkee.
Tuosta puheesta tulin minä niin iloiseksi, että olin vähällä ruveta hyppimään, vaan en kuitenkaan kehdannut sitä tehdä vierasten aikana.
Nyt pyysi äitini, että jompikumpi tytöistä lypsäisi lehmän, ja tytöt menivät oikein kevein askelin pyyntöä täyttämään. Vähän ajan takaa toi Tilta sisään suuren kiulullisen lämmintä maitoa ja äitini rupesi nauramaan ja sanoi:
— Pitäähän minun vieraille jotakin tarjota. Kun ei muuta lämmintä ole tällä kertaa, niin juokaa lämmintä maitoa. Hän joi ensin itse kiulusta ja sanoi sitten: Juokaa, jos tykkäätte, ei se pahaa tee.
Silloin yksi toisensa perään tarttui kiuluun kiinni ja joi maitoa. Minä sain juoda lopun ja totta puhuen se oli hauskaa kestiä. Jos sellaista monestikin pidettäisiin, niin vähemmin vaivaisi kohmelo päätä, eikä joutuisi monikaan mies pois maaltaan ja mieron mittarit vähenisivät.