— Ei sen vuoksi olisi tarvinnut isännän minulle rukiita tuoda, en minä mitään Laurin vuokraa pyydä, sanoi äitini.
— Oli miten oli, pitäkää rukiit vaan, en minä niitä aina annakkaan, sillä sellainen pää on minulla ani harvoin, että lahjoja antaa; kyllä silloin saa ottaa, kuin minä annankin, päätti isäntä.
— Niin, mutta isäntä voipi kuitenkin, sanoi äitini, pitää vihaa minulle, kuu sanoin teitä hyväsydämiseksi, vaan todellakin olen minä aina ajatellut, että olette erittäin hyväsydäminen, toimelias ja vielä päälliseksi seurakunnan etevimpiä isäntiä.
— Niin — hm — kyllä minä yskän ymmärrän, murisi isäntä, Marilla on pahat nahassa. Suu puhuu sydämen kyllyydestä. Aina suurempaa ja karkeampaa pilkkaa annatte minun korvissani soida. Toimelias minä tosin olen, mutta mikäs seurakunnan etevin isäntä minä sentään olisin! Kuitenkin, kun se on sanottu, se on sanottu, ja siitä sanasta minä huomenna tuon teille kolme palvattua lampaan reittä, ja se on tosi se!
— Ei isännän pidä ruveta turhiin puuhiin, kantamaan tavaraansa tänne ja köyhdyttämään itseänsä, saattaaksensa minua uppo rikkaaksi. Sovitaanhan noita muutenkin, minä kun pyydän sanani anteeksi, puhui siihen äitini.
— Mokomiakin herjaussanoja tässä vielä anteeksi pyytämään rupeatte, olette vaan koko illan kehunut minua sellaisilla sanoilla, joita ei yksikään kuolevainen ole minulle vielä eläessäni lausunut, vaan kaikki ovat minua sanoneet petturiksi, saituriksi ja visukintuksi, joihin nimiin minussa onkin syytä. Petturi minä en juuri ole, mutta saituri ja visukinttu olen, ja jos en niin olisi, joutuisin minä pian maaltani pois, niinkuin isäsikin joutui. Vähän saiturina on mielestäni parempi olla, kuin roima tuhlarina, onhan sitten huonouden ja sairauden aikana vähän kumminkin, millä auttaa entisiä, vanhoja työntekijöitänsä. Mutta koska anteeksi pyysitte, niin toimitan minä teille huomenna lampaan reisien keralla putelin Ranskan viiniä ja päätökseksi sanon: Ei kaikki minua oikein tunne, mutta minun mielipiteeni on semmoinen, ettei kenenkään, joka minun maallani asuu, pidä puutosta kärsimän. Minä olen valmis auttamaan heti kohta, kuin joku valitus joko tautiin tai köyhyyden tähden minun korviini saatetaan. — Hyvästi nyt, Mari, tulkaa terveeksi, huomenna minä tulen taas katsomaan.
Sen sanottuaan meni isäntä raskaasti huoaten ulos.
Äitini ja minä jäimme katselemaan toisiamme silmiin.
— Kyllä minä olen sitä ajatellut, virkkoi äitini hetken päästä, ettei se niin kovasydäminen ja armoton ole kuin sitä huudetaan, sillä pahat ihmiset ovat aina valmiit pahaan kirveeseen vartta jatkamaan, mutta ruttotuumainen se on, eikä se koskaan ole paha merkki.
Minä olin iloinen, että äitini oli vähän terveempi. Se oli minusta parempi kuin Helmikankaan isännän lahjat. Kuitenkin ajattelin paljo tuota isäntääkin, vaikka en oikein ymmärtänyt, mitä hän oikeastaan tarkoitti. Päätin kuitenkin kaikesta, mitä olin kuullut ja nähnyt, että hän piti paljon korupuheista ja kiitoksista. En tahtonut äitiäni vaivata jutun jatkamisella sinä iltana, vaan paneusin levolle ja huokasin sydämmellisen huokauksen korkeuden hallitsijalle ja uskoin hänelle, joka aina hyvin tekee, ohjattavaksi kaiken vastaisen eloni.