Sukeltamalla ehkä kuitenkin pääsisin edemmäksi uhkaavasta kiviseinästä. Päätin koettaa. Keino näyttikin tepsivän. Kun nousin jälleen vedenpinnalle, olin jo muutama syli kauvempana rannasta.
Tein vielä pari samantapaista sukellusta ja silloin olin jo kylliksi etäällä tyrskyisestä rantamasta, missä lisäksi myrskyn synnyttämä virta oli ollut uintiani hankaluuttamassa. Ulommaksi ranta-äyräitä ei virta ulotu, ja aallotkin ovat tasaisempia. Vaikeuksitta saatoinkin nyt edetä.
Vaatteeni olivat kuitenkin esteeksi. Ne olivat läpimärjät ja tuntuivat lyijyraskailta. Pitkälle en niissä jaksaisi. Vettä polkien riisuin takin ja liivin päältäni. Sitten irroitin kauluksen ja kravatin, mutta paita ei ottanut lähteäksensä. Silloin repäisin sen väkivaltaisesti halki ja heitin kappaleet mereen. Vielä olivat kengät ja sukat riisumatta ja samoin housut. Sukeltaen hetkiseksi veden alle irroitin kengät ja kierin sukat jaloistani. Sitten heittäydyin seljälleni ja hiljalleen uiden eteenpäin annoin housujen solua itsestään mereen.
Nyt olin siis vapaa vaatteistani ja silmänräpäykseksi hengähdin kootakseni voimiani. Niitä tulisinkin luultavasti tarvitsemaan, sillä missään en vieläkään nähnyt rantaa niin loivaa, että olisin voinut ylös nousta.
Suuntasin katseeni myös ulapalle. Samalla huomasin taivaanrannalta kohoavan pienen, valkoisen purjeen. Se kasvoi kasvamistaan, ja jo eroitin laivankin. Iso, kolmimastoinen höyry-alus siellä kiidätteli aallokossa. Suunnastaan päättäen se noin puolen kilometrin päässä tulisi sivuuttamaan kalliot. Sinnepäin oli minun siis uitava ja kiireimmän kaupalla. Ehkä minut huomattaisiin laivasta?
Käännyin vatsalleni ja rintauintia edeten olin milloin laineiden harjalla, milloin niitten syvänteisissä laaksoissa, mutta nytpä vasta ponnistusta vaadittiin. Tuuli, näet, oli ihan vastainen, ja aallot olivat yltymässä. Monta kertaa olinkin sen johdosta kadottamaisillani toivoni. "Jaksaisinko perille ja ehtisinkö sinne ajoissa", siinä ajatukset, jotka salaman nopeudella kiertelivät aivoissani.
Epätoivo antoi voimia, ja lopuksi pääsin kuin pääsinkin päämäärääni, mutta uuvuksissa olin myös niin sanomattomasti, että tuskin kykenin jäsentäkään liikuttamaan. Kunpa edes hetkisen vielä voisin pysytteleidä veden pinnalla. Laiva olikin jo aivan lähellä, ja huomiota herättääkseni koetin huutaa. Jo tunnen viimeistenkin voimieni katoavan ja puoleksi tiedottomana taistelen aaltoja vastaan. Kiire on siis tarpeen.
Onneksi merimiehet kuulevat huutoni ja nyt he näkevät minut. Joutuisasti he juoksevat kannella, kapteeni komentaa, touvit vinkuvat ja vene lasketaan mereen. Kymmenkunta merimiestä astuu siihen, istuvat tuhdoille, lykkäävät airot veteen ja soutavat, soutavat lujaa. Mutta aallot ovat suuret, myrskyn puuskat vinhat, ja heikko vene kiikkuu arveluttavasti laineilla. Meripojat eivät kuitenkaan pelkää. Ijäkäs, harmaatukkainen, harmaapartainen vanhus on peräsintä hoitamassa ja teräväkatseisena hän ohjaa tarmolla venosen kulkua.
Yli aaltojen, läpi tyrskyjen se voimakkaiden käsien kuljettamana yhä lähenee hukkumavaarassa olevaa, ja jo, jo väkevät kädet nostavat minut koholle.
Seuraavassa silmänräpäyksessä makaan veneen pohjalla — en alastomana, sillä merimiehet ovat hyväsydämisiä. Mikä on kiertänyt ympärilleni takkinsa, mikä ojentaa peittimekseni jonkun muun vaatekappaleen. Eräs merikarhuista, vanha ja ahavoittunut mies, koettaa hellävaroen kaataa suuhuni rommitilkkaa.