Kas siinä poroporvarin hengen-leipä koko loistossaan! Itse ei hänen tarvitse ajatella; sen raskaan työn ovat jo muut hänen puolestaan valmiiksi tehneet. Hänelle annetaan vain lyhyt yleiskatsaus »tieteen uusimpiin tuloksiin.» Kaikki on pääpiirteissään selvää ja ratkaistua. Kaikki mikä on, on kasa avaruudessa purjehtivia atomeja, mutta pessimismiin ja epätoivoon, minkä niin hyvin tuntee jokainen ajatteleva ihminen, joka kerran on tähän maailmankuvaan uskonut, ei sen hirvittävä tyhjyys suinkaan profeettojaan näytä vievän. Päinvastoin! Ovathan he valloittaneet päivän ajatusten muotimarkkinat ja onhan aika heidän.

Mutta jos nykyinen viisaus on tällainen, niin nousee vanha kamarifilosofia huimaavasti arvossa. Astukoon siis taas tomuisten folianttiensa keskeltä esiin tuo vanha äijä, joka silmiensä edessä on nähnyt liian monen suuruuden kukistuvan hänen enää suuresti uskoakseen mihinkään viimeiseen uutuuteen.

Koko hänen ajatusmaailmansa on niin täydellisesti toinen kuin poroporvarin, että tällä tuskin on edellytyksiä ymmärtää hänen puheistaan sanaakaan. Eikä hänkään luultavasti ole halukas niitä seinille tuhlaamaan. Kenties hän ainoastaan iroonisesti hymähtää nähdessään, kuinka ihmiskunta jo tiesi kuinka monennen kerran tunnustautuu uuteen uskoon.

Mutta jos hän tahtoo sanaisen lippaansa aukasta, saattaa hän vetää esille probleemeja, joiden edessä koko tuo ylpeä rakennus kaatuu kuin korttihuone. Mitä, jos koko meidän jyrkästi esineellinen käsitystapamme on kokonaan vailla logiikan pyhitystä; jos se on vain viime kädessä käytännöllisistä harrastuksista johtuva psykologinen välttämättömyys? Jos olemisto esineelliseksi ajateltuna on puhtaasti inhimillinen ajatuskaava, joka erillään ihmisen tarpeista ja niiden synnyttämistä tottumuksista haihtuu ilmaan kuin kangastus päivän laskettua? Jos voidaan piste pisteeltä seurata monenkin objektiiviseksi uskomamme käsitteen tunne- ja tahto-peräistä syntyhistoriaa ja sen otsalla näyttää vissien elämän-intressien selvä leima?

Älyllinen toiminta tähtää aina lepokohtien saavuttamiseen. Ilmiöiden loppumattoman virran koettaa se supistaa kiinteiksi pisteiksi, joista sen on helppo hallita alaansa. Ja tämän kiinteitten pisteittensä verkon koettaa se jännittää yli kaiken todellisuuden; ja kun se vähänkin onnistuu siinä, tyytyy se siihen ja tottuu vähitellen pitämään kaikkea selvänä, kysymyksistä vapaana ja tutunomaisena. Tästä syystä on jokapäiväisellä maailmankäsitteellä aina absoluuttisuuden leima. Näkemättä älyntoiminnassa itsessään vaikeinta ja tärkeintä kysymystä, jolle annetun ratkaisun laadusta kokonaan riippuu maailmankuvamme yleis-sävy, tuijottaa se vain eteensä sysättyyn puisevaan kuvaan, ihmiskätten hetkelliseen tekeleeseen.— »Selittäminen» ei merkitse muuta kuin älyllisen turvallisuuden tunnon tavoittelua ja saavuttamista ilmiöiden edessä. Sentähden »selitämme» aina tuntemattoman tutulla ja koetamme uskoa, että edellinen »itse asiassa» on jälkimäistä. Mutta jos hetkeksi väkevällä tahdonponnistuksella vapautamme itsemme tuosta tottumuksesta ja sen synnyttämästä »selityksestä», jos t. s. revimme rikki kaikki verhot, jotka estävät meitä sellaisenaan näkemästä havaittua olevaa, aukaisee silmämme huikaiseva valo ja edessämme on huumaavana ja upottavana koko suunnaton maailmanarvoitus. Silmänräpäyksessä selvenee meille ihmisajatuksen oikea luonne ja kantovoima. Se on vain voimaton, kalpeasiipinen perho, joka hetkisen liihoittelee rannattomien syvyyksien päällä.——

Kaukana siis siitä, että aineen alkeisosista, pyöriteltäköön niitä kuinka tahansa, koskaan saataisiin syntymään yhtä ainoata havainnon sirpaletta—sillä tuloksessa ei voi olla sellaista, mitä ei ole tekijöissä—saatikka sitten tätä tuhansin värein, valoin ja äänin väreilevää pohjatonta todellisuuttamme, on kenties päinvastoin jossakin määrin mahdollista ihmisen biologisesta rakenteesta lähtien osoittaa esineellisen käsitystavan sielullinen välttämättömyys. Kaikki on riippuvaista havaitsijansa silmälaseista, ja mitään kertakaikkista, absoluuttista laatua emme voi väittää »puhtaalla» todellisuudella olevan—olemmehan, jos niin väitämme, taas langenneet takaisin arkipäiväisiin älyllisiin tottumuksiin. Ja filosofia on taistelua tottumusta vastaan, kuten Carlyle on lausunut.—Joskin sentähden on liioiteltua, mitä wieniläinen fyysikko (ja positivistinen filosofi) Ernst Mach lausuu: fyysikolle on aivan yhdentekevää, onko pendeliä olemassa aineellisena kappaleena vai eikö: hän tavoittelee ainoastaan niitä matemaattisia kaavoja, joihin tämä ilmiö voidaan pukea, niin on tässä lausunnossa ainakin se totuus, että eksaktisille tieteille on kaikki kaikessa ilmiöiden keskinäiset suhteet. Ja mielikuvat näiden ilmiöiden laadusta ovat muodostetut pitämällä silmällä pyrkimystä päästä näitä suhteita hallitsemaan. Sentähden onkin esim. mekaaninen luonnonkäsitys ainoastaan työohjelma, tieteellinen tutkimustapa, joka pyrkii kuvailemaan ilmiöitä niin, että voimme ne mahdollisimman suurella helppoudella hallita—eikä siis ollenkaan mikään »tieteen viimeinen tulos». Saattaa hyvin ajatella sitä mahdollisuutta, että se kerran syrjäytyy edullisemman käsitystavan tieltä—ja oireita sellaisesta on paljo huomattavissa—, mutta tieteen todelliset tulokset, jotka, luopuen väittämästä, että ilmiöt »oikeastaan» ovat jotakin muuta kuin mitä kokemus sisältää, ainoastaan kuvailevat tosiasioita kokemuksen piirissä ja käyttävät teoriaa uusien löytämiseen, eivät kaadu, vaan paranevat, eivät osottaudu vääriksi, vaan puutteellisiksi—ovat vain lepokohta ajatuksen ikuisella tiellä.

Oikein ymmärretty tiede on siis jotain suorastaan päinvastaista kuin meidän päiviemme poroporvarillinen »luonnontieteellinen maailmankatsomus». Juuri tieteen koko hienouden, sen tietoisuuden oman tehtävänsä laadusta ja rajoituksesta, sen läpitunkevan ja kylmän kriitillisyyden, sen tunnon omasta täydellisestä suhteellisuudestaan— kaiken sen jättää tuo maailmankatsomus huomioonottamatta, niin »tieteellinen» kuin se tahtoo ollakin.

Vähitellen ovat näin tiedemies ja »kamarifilosofi» lähestyneet toisiaan. Tosin jää heidän välilleen yhäkin selvä ja tyypillinen ero. Edellinen on niin sanoakseni ymmärryksen käytännön, jälkimäinen sen teorian mies. Mutta heitä yhdistää yhteinen vihollinen: se poroporvarillisuus, jolle yksi ihmiselämän suurimmista asioista, maailmankatsomus, on vain ulkopuolinen koriste, vaivatta valmiina saatu kuva, jonka eloton ilme värisyttää jokaista, poroporvaria itseään lukuunottamatta. Sillä tämä ei voi uskoa muuta kuin että todellisuuden pohja on yhtä matalalla kuin hänen oman olentonsa, sielläkin, missä toinen näkee loppumattoman syvyyden.

(Aika 5, 538-542)

* * * * *