Kaks ihmistä, joille ennen kesä yhteinen onnen toi, kaks ihmistä—hetken mennen miten vieraiksi tulla he voi!
Käy kumpikin suuntaan omaan,
ei tiedä he toisistaan;
ja elämään ilottomaan
jäi kuoleva kaipaus vaan.
Sama kohtalo, yhdeks mi laati tien hetkeksi haihtuvaks, sama kohtalo jälleen vaati iäks erille ihmistä kaks.
III
Lehdossa siellä koivu on valkorinta, nimeä kallehinta kantain merkkinä onnen mennehen, keskellä hankien.
Kohta on kaarna kasvanut yli senkin, muiston viimeisenkin silloin saattanut vierivä aika on hiljaa unhohon…
IV
Kuu metsän härmään katsoo talviyössä, ja sadoin kitein hanget kimaltaa. Vain tuuli kaukaa hiljaa humajaa kuin kertoin, ett' on elo vielä työssä.
On sadun hämy puiden varjovyössä, kuin salaa jäinen oksa rasahtaa; yön hiljaisuuteen sydän aukeaa: nyt unhoituksen onnen saatko myös sä?
On niinkuin menneet tuskan hetket ois vain unta, joka tyhjään haihtuu pois kuin varjot, jotka kinoksilla kulkee,