VII
Oi illan taivas, kattoin usvan yli sun luokses aatos ikävöivä käy. Kuin seesnä aukeneekaan sulia syli, kun kadut ahtaat alla hämärtäy! Ei kuulu luokses tyhjän touhun humu, se hukkuu hiljaisuuteen korkeaan; jää kauas alle luotas sankin sumu, mi lainehtiipi ohimoilla maan.
Mun sydämeeni nuoreen varjot vaipuu, kun tietä käyn mä ypö-yksinään; oi kahlehistaan päästä suuri kaipuu, ja kuolon onni tuo'os elämään! Sun luonas vaan, sun kirkkaan rauhas mailla pois sammuu maisen harhan hämäryys; sun luonas vaan on lepo tuskaa vailla, sun luonas yksin suuri iäisyys!
IV. 1910. (Aika 6, 260-264)
PULVIS ET UMBRA
Yössä tähtikirkas avaruus syvän rauhan syleilyssä nukkuu— suuri hiiskumaton hiljaisuus, autius, min helmaan aatos hukkuu.
Ihminen, mi yössä yksinäs
katsot rajatonta rauhaa taivaan,
pohjaan tunne osa elämäs:
murun murtuvan sun sielus sai vaan.
Tummuudessa yön soi tunnustus: elää—tomu, tuulten tuoma olla; toden tuska, kauniin kajastus— pilvein varjoleikki aavikolla…
(Otava 4, 147)
* * * * *