Antakaamme puheenvuoro Amerikan suurelle ajattelijalle William James'ille, jonka koko filosofia ytimeltään on vastaus—ja uusi vastaus—tähän kysymykseen. (William James (1842-1910), »kaikkien aikojen suurin Psykologi», oli sielutieteen ja filosofian professori kuuluisassa Harvard-yliopistossa Amerikassa. Hän on aikamme huomattavimman filosofisen liikkeen, pragmatismin, levittäjä. Seuraava selonteko käsittelee muutamia hänen perusaatteistaan.)
* * * * *
William James nimittää filosofiaansa »pragmatismiksi». Nimi johtuu kreikkalaisesta sanasta »pragma», joka merkitsee toimintaa. Tästä jo näkyy mikä on hänen filosofiansa lähtökohta.
Mikään ei ole jyrkemmin vastakkaista ylläkuvatulle passiiviselle tavalle suhtautua elämään kuin toiminnan ihmisen, käytännön miehen sielunasento. Eikä tämä vastakkaisuus taas missään ilmene niin jyrkkänä kuin kysymyksessä uskosta. Ilman uskoa omaan menestykseensä ei tässä maailmassa ole otettu ainoatakaan askelta, ilman luottamusta itseensä ei ole tehty mitään, oli se pientä tai suurta. Otaksukaamme esim., sanoo James, että vuoristossa kiivetessämme olemme joutuneet asemaan, josta poispääsy voi tapahtua vain peloittavan hyppäyksen kautta. Jos uskot itseesi, niin onnistut hyppäyksessäsi, mutta jos epäilet ja viivyttelet, tahtoen ensin täyttä varmuutta siitä, riittävätkö voimasi, joudut epätoivon valtaan ja syöksyt kuiluun. Tässä tapauksessa siis sekä viisaus että rohkeus kehoittaa meitä uskomaan siihen, mikä on tarpeemme mukaista ja vain tämän uskon kautta tulee tarpeemme tyydytetyksi.
Voimme kutsua tätä ankaran jokapäiväisen kokemuksemme opettamaa ajatustapaa toiminnan logiikaksi ja määritellä sen perusaatteen näin: on uskallettava (»riskeerattava») erehdyksen mahdollisuus, jos tämän uskaltamisen kautta mahdollisesti voidaan saavuttaa arvokas totuus (asia). On helppo nähdä, että me jokapäiväisessä elämässä aina, kun on saavutettava joku arvokas, mutta epävarma asia, seuraamme tätä ajatustapaa. Me emme katso niin vaaralliseksi, jos olemme erehtyneet ja tulemme petetyiksi, päinvastoin olemme tyytyväisiä siihen, ettemme päästäneet tilaisuutta käsistämme, sillä onnistumisen mahdollisuushan myös oli olemassa.
Kuinka poikkeaakaan tämä toiminnan logiikka sen passiivisen katselijan logiikasta, jonka yllä kuvasin! Hänen ajatuksensa ensimmäinen sääntö on: vältä erehdystä! Älä sentähden otaksu mitään ilman riittäviä perusteita! Älä missään tapauksessa tule petetyksi!
Se, mikä tässä erottaa passiivisen katselijan ja toiminnan ihmisen, ei ole heidän järkensä, vaan heidän asemansa erilaisuus. Tuon katselijan on mukava ja helppo sanoa: ennen kaikkea vältä erehdystä! ja liehakoida itseään sillä, että hänen päässään on varmasti ainoastaan tosia ajatuksia. Toimiva ihminen ei tosin voi suoda itselleen tätä onnea, mutta hänellä on omalla puolellaan ääretön valtti: koko se ajatuspääoma, jonka omistajaksi katselija nyt rauhallisesti on asettunut ylpeine tunnuslauseineen, on saavutettu seuraamalla toiminnan logiikkaa. Katsokaamme asiaa tarkemmin!
Mitä on tieteellinen koe? Mitä on tieteellinen hypoteesi? Näihin perustuvat kaikki tieteen voitot.
Molemmissa tapauksissa uskomme, että asia, jota tutkimme, on määrätyllä tavalla, ja toimimalla tämän uskomme mukaan, siis pitämällä sitä totena saamme varmuuden: koe onnistuu tai epäonnistuu, hypoteesi tulee todistetuksi tai osottautuu vääräksi. Me siis tieten tahtoen annamme itsemme alttiiksi erehdyksen mahdollisuudelle, me »riskeeraamme» sen, sillä me tiedämme, että ilman tätä »riskiä» emme saavuta yhtään mitään!
Tässä on ero passiivisen katselijan ja toiminnan ihmisen välillä, olipa hän käytännön tai tieteen mies. Toiminnan ihminen kulkee eteenpäin, hän valloittaa uutta, sillä hän uskaltaa jotakin; tuo passiivinen katselija sitävastoin on parasiitti, sillä senkin mitä hänellä on, ovat muut hänelle valloittaneet.