Mutta kun kolmas vuosi koitti eikä näkynyt vieläkään valonpilkkua siinä keski-yön pimeydessä, jonka tunsin pääni päälle seisahtaneen, tuli kauhu ja tuskan hiki minulle ja minä aloin hätäisesti kysellä itseltäni:
Mitä tämä on? Varmaan on nyt jotakin hullusti! Leikkivätkö korkeammat voimat minulla taikka olenko minä sielunsilmäni kadottanut?
Edellinen osa tuosta lauseesta oli tietysti vain pelkkä sananparsi minulle, sillä enhän minä siihen aikaan vielä mitään »korkeampia voimia» tunnustanut.
Tosin olin, varovaisesti kyllä, säästänyt jonnekin sydämeni syvimpään komeroon niidenkin mahdollisuuden: minä en kieltänyt enkä myöntänyt Jumalaa. Mutta pidin mahdottomana—ja vielä enemmän naurettavana,—että Jumala, jos Hän nyt kerran suvaitsi olla olemassa, alentuisi jonkun niin turhan ja vähäpätöisen asian kuin oman mielentilani kautta minulle ilmestymään.
Tuo toinen puoli lausetta ei sensijaan ollut pelkkä sananparsi.
Pelkäsin todellakin tulleeni sokeaksi tai kadottaneeni sen onnea tuovan taikakalun, jonka tiesin lempeiden kohtalotarten suoneen minulle syntymässä.
RIKOS.
Rupesin katselemaan ympärilleni pimeydessä, tutkistelemaan itseäni ja muuta maailmaa ympärilläni. Täytyihän olla joku syy, joku erikoinen aihe, joka näin pimensi päivän minulta.
Täytyi olla joku salainen sälö, joku vika malmissa, koska ei soinut ehein sävelin sieluni kirkonkello.
Tiesinhän minä sen olevan siellä, erään hiuksenhienon, tuskin huomattavan halkeaman kulkevan läpi nuoruuteni ja miehuuteni.