Uhaten?
Väinämöisen täytyi oikein ääneen hymähtää tuolle ajatukselleen. Mikä uhka siinä voisi piillä, katseessa pienen tyttölapsen, joka tosin näytti terhakalta kuin nuori petranhieho, mutta kuitenkin siksi hennolta ja turvattomalta, että olisi tehnyt mieli kietoa suojaten käsivartensa hänen ympärilleen?
Mutta kun hän kohotti katseensa, hän hämmästyi, sillä maailma ei vielä koskaan ollut loistanut hänen silmäänsä niin siniseltä.
Kaikki sinersi, taivas, järvet ja hiljaisessa aamutuulessa heiluvat kissankellot… Väinämöinen pyyhkäisi otsaansa ja hymähti jälleen. Oliko sininen loihtu kietonut hänet? Oliko hän katsonut liian kauan noiden kahden silmän syvyyteen?
Ja ikäänkuin itsestään menivät hänen sormensa soittimelle…
Mutta silloin näki hän näyn, joka oli kultaisena kuvajaisena halki elämän seuraava häntä.
Astui tervaleppien lomasta rantaan metsän sinipiika ja seisahtui somerikolle hetkeksi kuin omaa ihanuuttaan imehtimään. Muodoiltaan hän oli niinkuin piika pikkarainen, mutta hänellä oli kuolemattomuuden sädekehä kulmillaan. Ja hän heitti paitansa pajulle, hamehensa haapaselle ja sukelsi suurien lummekukkien sekaan, keinuen itse kohta laineilla niinkuin suuri, lumivalkea lummekukka.
Eikä hänen tarvinnut kauan yksin uiskennella. Tulivat vellamoiset veen seliltä, aallottaret aamun terheneestä, ja tempasivat hänet kerallaan kultana vipajavien kaislojen karkeloon. Väinämöinen katsoi ja katsoi. Ja ikäänkuin itsestään humahtelivat uusien runojen uskot ja uusien kauneuksien kangastelevat mielikuvat hänen huuliltaan.
Heräsivät jo talo ja talon asukkaat ja hiipivät hiljaa niemen kärkeen. Heräsivät myös viheltävät viidat ja lehtojen lempeät eläjät hänen ympärillään, kumahti kumpu, pamahti paasi, ja kohosivat vainajien valkeat henget soittoa ikirunojan kuulemaan. Missä pursi piirti pitkin järvenselkää, siihen se pysähtyi kuin naulattuna, missä haukka liiti ilman halki, siihen se jäi siivilleen lepäämään.
Ja nuori Väinämöinen lauloi ja lauloi. Päivä oli jo kohonnut keskitaivaalle, karissut ammoin jo lepänlehdiltä aamukaste, ja aina vieri hänen virtensä hetki hetkeltä heleämpänä, syvempänä, maata ja taivasta syleilevämpänä. Eikä hän nähnyt enää maailmaa ympärillään, ainoastaan omat kimmeltävät mielikuvansa, korkeat kuin ilmankaaret, pohjattomat kuin kuohut Manalan alantehissa.