Sen uhrin hän oli velkapää heidän lemmelleen. Ainakin sai hän itsensä siitä syvästi vakuutetuksi.

Ja heti tuohon vakaumukseen tultuaan hän ilmoitti ystävälliselle isäntäväelleen, että tärkeät asiat vaativat juuri nyt hänen läsnäoloaan Kalevalassa ja hänen sitävarten oli aamulla varhain välttämättömästi matkaan lähdettävä.

Hänen äkillinen lähtönsä herätti oudoksumista ja osaksi suruakin, sillä nuo hyväntahtoiset ihmiset olivat toivoneet saada pitää hänet koko kesän mieluisena ja kunnioitettuna vieraanaan. Mutta ne taipuivat alakuloisella alistumisella tämän tahtoon, joka näytti olevan järkkymätön.

Suurista, heille tuntemattomista oloista oli Väinämöinen tullut, noussut outona onnenprinssinä heidän vähäiselle niemelleen. Suuret, heille käsittämättömät asiat kiidättivät hänet taas takaisin sinne, mistä hän oli tullutkin, taakse etäisten, siintävien taivaanrantojen, maailmoihin, joita he vain aavistivat, ja myrskyihin, joiden kaukaisen, kammottavan huminan he kuulivat vain joskus oman sydämensä sykkimättömäksi seisahtaessa…

Kuulivat ja painautuivat pelokkaina kokoon, niinkuin ukkosen ja rankan rajuilman talonkattojen yli kulkiessa…

Vene luvattiin hänelle seuraavaksi aamuksi. Koko talonväki tarjoutui hänelle soutajiksi.

Piika pikkaraiselle ei Väinämöinen sensijaan ollut rohjennut sanoa mitään, vaan oli päättänyt tyynesti odottaa, mitä tuleman piti ja miten tämä hänen äkilliseen lähtöönsä suhtautuisi.

NEIEN SURMA.

Väinämöinen heittelehti sinä yönä kauan unettomana vuoteellaan.

Ulkona tuuli ja satoi. Raskaat pisarat ropisivat vasten seiniä ja kattolautoja, huoneessa oli melkein pimeä, ja kun ulos kurkisti, oli kuin syksyn huokaus olisi kulkenut yli maan ja luomakunnan.