Noinko tulisi hän niitä täst'edes aina kuulemaan? Noinko tulisivat ne hänelle halki elämän unissa ja valveilla huutamaan, noinko häntä huoneesta ja lämpimän vaipan alta taivas-alle yöhön ja myrskyyn maanittelemaan…?
—Väinämöinen! Nukutko jo? Minua niin pelottaa ja minua palelee.
Väinämöinen hypähti nopeasti vuoteeltaan.
Oli, oli siellä sittenkin joku! Eihän hän voinut erehtyä, olihan tuo ääni piian pikkaraisen.
Mutta mistä se soi? Missä hän oli? Ainakaan täällä pirtissä ei näkynyt ketään.
—Väinämöinen! Minä pelkään putoavani.
Nyt vasta oivalsi Väinämöinen, että ääni tuli avoimen akkunan takaa. Hän riensi sinne ja sai hädintuskin kiinni tytön ojennetusta käsivarresta.
—Sinäkö se olet?
—Niin. Kuulin, että sinä matkustat…
Ja vielä kerran tunsi Väinämöinen noiden nuorten, kiinteiden käsivarsien kiertyvän hänen kaulansa ympäri viimeiseen, epätoivoiseen puristukseen. Ja vielä kerran näki hän noiden kahden suuren, tummansinisen Kalevan tulen silmissään leimahtavan: