Koska niin ei ollut, tulin siihen johtopäätökseen, että he häpesivät olla kunniallisia, jos he samalla olivat rumia ja typeriä, mutta pitivät kunnianaan olla sen häpeällisempiä, mitä enemmän ruumiin ja sielun kauneutta Luoja oli tuhlannut heidän osakseen.
MESTARI.
He kiistelivät usein myös Jumalasta.
Toiset myönsivät, toiset kielsivät hänet. Ja sen he tekivät niin kiivaasti ja kiihkeästi, että he kaiken lorun lopuksi joutuivat keskenään tukkanuottasille.
Koetin silloinkin joskus rientää heidän väliinsä heitä sovittamaan.
—Te olette molemmat oikeassa, selitin heille. Jumala on olemassa sille, joka uskoo Häneen, mutta ei sille, joka ei usko Häneen. Onhan se niin tavattoman yksinkertaista ja oikeudenmukaista.
Mutta he katsoivat vain minuun ja virkahtivat:
—Älä viisastele! Minä tahdon, että hän uskoo niinkuin minä uskon. Sillä minä tiedän ja tunnen sielussani, että minun uskoni on tosi ja että se on ainoa oikea usko maailmassa.
—Mutta hän uskoo toisin…
—Juuri siksi on hänen uskonsa väärä ja minä olen oikeutettu lyömään häneltä hampaat kitalakeen.