Vain harva heistä saattoi ajatella vapaasti ja epäitsekkäästi.
Toisia sitoi viha, toisia rakkaus. Toiset olivat niin kiintyneitä perheeseensä, että he sen elatukseksi olivat valmiit riistämään leipäpalan jonkun toisen perheen suusta, toiset taas niin kahlehdittuja omaan kansakuntaansa, että he katsoivat melkein pyhimmäksi velvollisuudekseen käydä sen puolesta jonkun toisen maan kansalaisia teurastamaan. Mutta enimmän orjia olivat ne, jotka vihasivat ja rakastivat vain jotakin yksityistä henkilöä.
Jos tuo henkilö vielä sattui olemaan toista sukupuolta, kävivät he aivan mahdottomiksi.
Silloin samentui koko heidän järjenjuoksunsa. Silloin he olivat valmiit toisissaan vain pelkkiä vikoja tai ansioita näkemään. Mutta sensijaan että he olisivat auttaneet toisiaan toistensa taakkoja kantamaan, he voivat kiusata toisensa kuoliaaksi—milloin vihasta, milloin rakkaudesta.
Myöskin ystävyys saattoi heitä jonkun verran vangita, mutta ei niin paljon. Mielestäni se läheni heillä enimmän sitä tunnetta, jota itse tunsin heitä kohtaan.
Hekin näyttivät tuntevan minua kohtaan jotakin samantapaista. Se saattoi ilmetä esim. täten:
—Kanna itse oma kuormasi! voivat he huutaa jollekin uudelle tulokkaalle, jolla heidän mielestään ei ollut mitään oikeutta minuun. Etkö näe, että Mestari on väsynyt ja sinä rasitat Mestaria?
—Entä itse? Mitä sinä sitten teet?
—Oh, meidän kesken on toista! Me olemme vanhoja ystäviä.
Olinko sitten heitä onnellisempi ollessani kaikesta tuosta yksityisestä vapautunut?