»Tunnen teidät, te elämän muukalaiset. Sillä myöskin minä olen ollut teidän kaltaisenne.
Kun te olitte nuoret, te toivotitte pitkää elämänikää itsellenne.
Ja lapsina te kyselitte usein vanhemmiltanne, kuinka pitkä ihmisen elin-aika on. Ja saatuanne tietää, että se oli vain seitsemänkymmentä tai kahdeksankymmentä vuotta, teistä tuntui niin turhanpäiväiseltä ollenkaan jäädä elämään ja ruveta niin lyhyttä ja tilapäistä tuokiota sen vakavammin käyttämään ja käsittämään.
Siksi sanottiin, että teillä ei ollut elämänvakavuutta. Ja kun te kasvoitte, kyseltiin huolestuen teiltä ja teidän ystäviltänne, milloin te aiotte jättää kevytmielisen katsantokantanne ja ruveta todenteolla vakavustumaan.
Elämän vakaalla vaelluksella ymmärrettiin teidän ympäristössänne lähinnä sitä, että hankkisitte ensin itsellenne koko joukon tietoja ja taitoja, jotka tosin olivat hyviä ja hauskoja sellaisinaan, mutta jotka juuri tuohon toiseen ja syvempään elämänvaatimukseen nähden, mikä sykki teidän sydämissänne, tuntuivat teistä turhaakin turhemmilta.
Teitte sen kuitenkin, koska olitte lapsia ja koska näitte muidenkin lasten tekevän niin. Mutta enin teitte sen siksi, että olitte vanhempienne vallan alaisia, ettekä tahtoneet tuottaa surua heille.
Eikä kukaan olisi kuitenkaan ymmärtänyt teidän silloisia yksinäisiä mielihauteitanne.
Sitten tuli aika, jolloin vaadittiin, että te valitsisitte jonkun ammatin tai elinkeinon itsellenne. Sekin tuntui teistä turhaakin turhemmalta.
Näitte ihmisten ympärillänne hankkivan maata ja mammonaa, kokoovan valtaa ja kunniaa, menevän naimisiin ja siittävän lapsia maailmaan, vieläpä iloitsevan tuosta kaikesta aivan naivisti ja yksinkertaisesti niinkuin ei kuolemaa olisi ollutkaan, niinkuin he itse olisivat olleet ikuisia ja heidän kotinsa ja kontunsa säilynyt iankaikkisesti.
Tiesittehän te paremmin. Tiesittehän te, kuinka asia oli.