Oivalsin, että sitä oli siis pidettävä edes joissakin aisoissa, ellei ollut mieli joutua joka suuntaan väärintekijäksi.
Olihan tuomarin ensimmäinen tehtävä tuomita oikein. Koetin siis, mikäli voin, hillitä hyvän pääni iloa.
En tiedä, kuinka lienen siinä aina onnistunut. Mutta tunsin, että se oli jo ensimmäinen epäjohdonmukaisuus sillä tiellä, jota olin lähtenyt taivaltamaan.
Eikö vaatinut elämäntehtäväni juuri oman itseyteni ehdotonta ja tinkimätöntä säilyttämistä?
Epäilemättä. Mutta silloinhan täytyi minun kelvata siihen juuri sellaisena kuin olin, niinkuin Luoja oli luonut minut, kaikkine ominaisuuksineni, jotka saattoivat olla vikoja tai ansioita, mutta olivat joka tapauksessa välttämättömiä, jos minun mieli elämäntehtäväni edes jotakuinkin kunnollisesti suorittaa.
Miksi siis hillitä mitään? Miksi siis painaa alas mitään? Eikö se ollut synti Pyhää Henkeä vastaan?
Ei, vastasi joku ääni sydämestäni. Ei voi olla mikään synti painaa alas jokin puoli itseään, jolla tuntee itselleen ja muille väärin tekevänsä.
Mutta kuinka saatoin joutua myös hyvää sydäntä vastaan sotajalalle?
Näin niin paljon hyviä ja kaikin puolin herttaisia ihmisiä ympärilläni, mutta vain harvoja oikeudenmukaisia. Sillä oikeudenmukaisuus vaatii voimaa, jota ei vaadi lempeys ja anteeksi-anto.
Minulla oli tuo voima. Siksi päätin surmata myös hyvän sydämeni ja tuoda senkin uhriksi elämäntehtäväni alttarille.